Seitakierros, Ylläs

 

”Seitakierros kertoo kulkijalleen pohjoisten kansojen luontosuhteesta ja maailmankuvasta.”

 

9 km pituinen Seitakierros lähtee luontokeskus Kellokkaan pihalta, samaan suuntaan kuin Velhopolkukin. Meidän tuli kierrettyä kierros oikeastaan sattumalta: Lähdimme katsomaan Kellostapulinkurua, mutta loppujen lopuksi huomasimme kulkeneemme Seitakierroksen. Tästä syystä kuljimme kierroksen ehkä väärin päin, mikä ei muuten vaikuttanut mielestäni mihinkään, paitsi ehkä reitin varrella olleiden infotaulujen sanomaan. Ne kun taisivat olla järjestyksessä kertoessaan Seidoista. Jos noita Seitatieto-kylttejä ei välitä lukea järjestyksessä, reitin voi kulkea kummin päin vain vailla huolen häivääkään.

Kellostapulinkuruun pääsee Velhopolunkin varrella käyttämämme kodan läheltä, joten lähdimme kulkemaan kodalle Kellokkaalta Velhopolun loppupäästä alkaen. Alkumatka kulkee tutussa Taigametsässä ja siitä tunturiaukean kautta kodalle. Kodalta kuruun päin noustessa metsä loppuu ja aukea tunturimaisema alkaa jälleen. Ötököitä löytyi melko paljon ja lapset olisivat luovuttaneet jo pian kodan jälkeen. Hieman ennen kurun alkua tuntureiden rinteillä paistoi kuitenkin vielä lumikasoja, mikä sai lapsiin jälleen vauhtia: Lumessa ei yleensä pääse leikkimään kesälomalla heinäkuussa. Tänä vuonna lunta kuitenkin oli ja sitä ihmeteltiin useammallakin retkellä. Lumipallojen lennellessä aiemmin kiusanneet ötökätkin unohtuivat.

Kellostapulinkurun vaikeakulkuisimmat rakkakiviosiot on pitkostettu, joten lastenkin on helppo kulkea reitillä. Aina välillä joutui muistuttamaan, ettei tunturin rinteellä olevilla pitkospuilla ole tarkoitus juosta, vaan eteenpäin täytyy muistaa kulkea rauhallisesti. Ilma kurussa tuntui raikkaalta ja puhtaalta, sitä oli hyvä hengittää. Maisema ympärillä on karua, sivuilla näkee harmaita rakkakiviä. Hiljalleen edessä alkaa näkyä jälleen puuraja. Tie pistospuilla laskeutuu alemmas, kohti metsää.

 

”Seita on pyhitetty palvontapaikka, lenkki ihmisen ja jumalaisen luonnon välillä.”

 

Metsäpolulle päästyämme ukkonen alkoi jyristä ja koska takaisin tunturiin kiipeäminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta ukkosella, päätimme lähteä muutaman kilometrin päässä olevalle Kesänginkeitaalle ja siellä sijaitsevalle laavulle. Matka jatkui melko reippaasti kiirehtien; kumpi voittaisi, meidän perhe vai ukkosrintama? Tie metsän läpi tarjoaa kaikenlaista katseltavaa ja ihasteltavaa: varpuja, havupuita, maahan kaatuneita lahoja puita ja muurahaispesiä. Miten suuria pesiä muurahaiset osaavatkaan tehdä. Kaikeksi onneksi ukkosrintama lähti kiertämään muualle, joten ehdimme välillä pysähtyä ihmettelemäänkin metsän aarteita.

Kesänkijärven laavu on hyväksi todettu eväspaikka, missä käymme aina vähintään kerran evästelemässä Ylläksellä ollessamme, joten sinne mentiin tälläkin kerralla. Kesänginkeitaalle oli matkaa Seitakierroksen polulta 1km, mutta sehän ei ole matka eikä mikään varsinkaan hyvällä säällä retkeillessä. Kesänkijärven lähellä oleva suomaisema on aina yhtä rakas, puiden takana kurkkii Kesänkitunturi. Laavulle päästyämme aurinko paistoi jälleen ja eväät ehti syödä rauhassa. Laavulle oli juuri tuotu lisää polttopuita ja vessatkin oli kunnostettu sitten viime käyntimme helmikuussa, joten mikäs siellä oli ollessa.

Täysillä vatsoilla oli mukava jatkaa jälleen takaisin Seitapolun metsäpolulle ja kohti Kellokasta. Tiellä vastaamme tuli sammakko, joka pelkäsi meitä ihan hirvittävän paljon – ressukka. Vaikka en ihmettelekään, sen verran kovaa ääntä meidän poikakolmikko pitää liiankin usein metsässä kulkiessamme. Matkanvarrelta löytyi kivoja keppejä, jotka muistuttivat mm. pyssyjä ja dinosauruksia. Äidin olikin turvallista jatkaa eteenpäin, kun oli omat henkivartijat mukana suojelemassa.

 

”Seidoille uhrattiin yleisimmin lahjauhreja, joiden avulla yritettiin saada uhrin saaja noudattamaan uhraajaan toivomuksia.”

 

Metsäpolun loppua uumoilee lähenevä puronsolina. Tiestä erkanee Kesänkijärven kiertävä Hillapolku ja Seitakierros jatkuu puron vieressä pitkospuita pitkin. Puro ja ympäröivä tiheä metsä houkuttelivat ötököitä enemmän ja huitominen alkoi jälleen. Reitti oli uusi, vieras ja pitkän tuntuinen ja lapset alkoivatkin tässä vaiheessa hieman väsyä. Tutun näköiset maisemat hämäsivät ja epäuskoinen ääni kysyi vieressäni: ”Eihän kuljeta vielä Velhopolkuakin?” Pitkospuut jatkuvat jonkin aikaa, mutta lopulta risteyksessä oleva kyltti ohjaa kulkijat kohti Kellokasta.

Tuttuja kiviportaita ylöspäin kulkeminen vaati hieman voimia, ainakin kantorinkka selässä. Ukkonen alkoi jälleen jyristä ja suonlaidalle päästessämme alkoi putoilla sadepisaroita. Tällä kerralla emme jääneet leikkimään Kellokkaan pihalle, vaan kiirehdimme suoraan autoon. Kävelykilometrejä oli jälleen kertynyt tarpeeksi yhdelle päivälle.

Kursivoidut lainaukset ovat Seitakierroksen varrelta olevista Seita-tauluista.

 

Seuraathan jo Kukkahattuäitiä Facebookissa.