Voihan putkivuoto

Meinasinpa sitten kompastua kotona lattiaan muutama viikko sitten. Kyllä, aivan oikein: laminaatin saumaan. Hieman hämmästytti, miten tasaiseen lattiaan muka voi kompastua. Hämmentyneenä kokeilin kohonnutta laminaattia ja katselin ihmeissäni ympärille. Ja totuus paljastui: putkivuoto. Todisteena katossa kiemurteleva ruskea jälki. Selvisipä samalla, mistä yhtäkkinen maakellarin haju johtui. Onni onnettomuudessa, miehellä oli vapaapäivä. Vaikka veikkaan, ettei mies ollut siitä niin iloinen kuin minä - mitenpä se vapaapäivä olisikaan ollut mukavampi viettää kuin putkifirmalle ja isännöitsijälle soitellen.

Helpompi kuitenkin niin kuin että itse olisin joutunut lasten kanssa yrittää sitä hoitaa. Se olisi ollut aivan kamalaa säätöä. Tuntia myöhemmin katselin kauhuissani, kun putkimies viilsi pehmeää kattoa auki. Rikkinäinen putkenpätkä vaihdettiin ja jälkeen jätettiin hirmuinen sotku kipsipölyineen. Muutama ärräpää siinä lensi, kun siivottiin sotkua Murun yrittäessä viihdyttää huutavaa pikkuveljeään. Miehen kanssa irrotettiin kiireesti laminaattia ja kirottiin, miten vajaa vuosi sitten vaihdettu lattia ja siihen mennyt työ valuivat täysin hukkaan. Kannattiko? Vesi oli levinnyt laajalle, muttei onneksi ollut kastellut betonia laminaatin alla kuin pieneltä alueelta - kai siitä pitää olla iloinen.

Tarvittiin vain yksi pieni, vaikkakin kovaääninen kuivuri humisemaan ja kuivattamaan lattiaa. Yllättäen samanlaista laminaattiakin löytyi juuri tarvittava määrä, ilmeisesti erän viimeiset. Lapsilla oli tietenkin rautakaupassa kivaa, pitkät käytävät tuntuivat suorastaan kutsuvan juoksemaan. Itsellä meinasi pinna katketa siellä useammankin kerran, tarpeeksi pitkä päivä oli muutenkin takana ja inhoan, kun lapset juoksee kaupassa.

Viikonloppu katseltiin räjähtänyttä kotia: laminaattia puuttui useasta huoneesta ja katossa oli useampikin reikä. Remonttimies hoitui kuitenkin nopeasti ja viikko tapahtumasta lattia oli korjattu ja seinän kastunut kipsilevy vaihdettu. Työ kesti vain kolme päivää. Mutta ne päivät tuntuivat pitkiltä kuin nälkävuosi. Kolmena päivänä lähdettiin heti aamusta Murun ja Pätkän kanssa liikkeelle, yrittäen keksiä tekemistä. Lähitienoon leikkipuistot tuli koluttua, kävelykilometrejä kertyi erityisesti Murun kerhon aikana - siitä sain todisteeksi jalkapohjaan vesikellon. Välillä käytiin syömässä lähellä mummolassa ja jatkettiin taas matkaa. Sinne oltaisi saatu kyllä jäädäkin, mutta oman jaksamiseni kannalta oli helpompi olla jäämättä liian pitkäksi ajaksi kerrallaan. Pätkä repii nimittäin kaikki tavarat lattialle, ihan joka paikasta ja jo omassa kodissa on tarpeeksi vaikea pysyä pojan perässä.

Kolmantena evakkopäivänä lähdettiin Murun ja Pätkän kanssa mummin luo Helsinkiin. Pojat olivat ihastuneita, kun matkustettiin junalla, bussilla ja metrolla. Ihmeteltiin ratikoita ja Kiasman edessä olevaa Mannerheimin patsasta. Näytin Murulle eduskuntatalon ja kansallismuseon ja yhdessä ihmeteltiin liikenteen määrää. Tuttu maisema, kävelin siitä useamman vuoden joka päivä töihin. Iltapäivällä olin poikki: Junalla matkustaminen on lasten kanssa aina enemmän tai vähemmän rankkaa, olipa tekemistä ja evästä miten paljon mukana tahansa. Ja meiltä ei kestä Helsinkiin kuin 40 minuuttia.

Remontti oli ulkopuolisten osalta valmis nopeasti, listojen kiinnitys jäi meille - siis miehelle. Vähällä päästiin kaikenkaikkiaan; olisi voinut käydä huonomminkin. Laajempi remontti olisi vaatinut tilapäismajoitusta herra ties mistä. Nyt kotona pystyi olemaan remontin ajan iltaisin, vaikkakin uteliaan yksivuotiaan perässä sai juosta jatkuvasti. Stressaava tilanne kuitenkin oli, tietenkin. Lasten kanssa tällaiset yhtäkkiset tilanteet on aina stressaavia. Samalla pitäisi pystyä selvittämään asioita ja hoitamaan lapsia. Ja lapset käyttävät tietenkin tilanteen aina hyväkseen ja keksivät vielä normaalisti tyhmempiä asioita.

Uusittu seinä saatiin maalattua vasta eilen, mutta ihme kyllä se ei ollut stressannut mitenkään. Myös muutamat listat puuttuvat edelleen, mutta ehtiihän ne. Ehkäpä tämä oli jälleen yksi keino harjoitella stressinsietoa. Ja kai se siitä ainakin vähän harjaatui, sillä olen ollut vain iloinen, että ollaan voitu lasten kanssa olla kotona. Hieman keskeneräinen koti ei ole vaivannut mitenkään. Loppusilaukset ehtii tehdä kyllä. Ja mies tekeekin aina kun vain ehtii. Rhellisesti sanottuna niitä loppusilauksia ei oikein huvita tehdäkään, sillä edessä on vielä putkiremontti. Käyttövesiputket täytyy uusia kokonaan, joten edessä on uudet evakkopäivät. Jospa alan jo harjoitella, miten voin olla stressaamatta liian pahasti silloinkin.