Kirjavinkki: Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä

Sinikka ja Tiina Nopolan luomat Kattilakosken siskokset Heinähattu ja Vilttitossu ovat tuttuja hahmoja omasta lapsuudestani. Lapsena samastuin erityisesti hiljaiseen ja kilttiin Heinähattuun, joka yrittää pitää pikkusiskoaan Vilttitossua jotenkin ruodussa, tietenkin ärsyttävän isosiskomaisesti. Toisaalta ihmettelin, miksi Vilttitossu sai tehdä asioita vapaammin kuin siskonsa.

Heinähattu ja Vilttitossu kirjoista ehdoton suosikkini on Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä.. Luen kirjan itse joka vuosi ja riemastuin viime vuonna suuresti, kun poikani suostuivat vihdoinkin kuuntelemaan tarinaa iltasatuna. Heille siitä ei tainnut lempikirjaa kuitenkaan tulla, sillä kun kysyin joulukuun 1. päivä, luetaanko taas Heinähattua ja Vilttitossua, vastaus oli: "Miksi? Mehän luettiin se jo viime jouluna." Niinpä niin. Onneksi voin lukea kirjaa itsekin, ilman lapsia. Ja kuka tietää, ehkä se ensi jouluna huolitaan taas iltasaduksi.

Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä kertoo Kattilakosken perheen valmistautumisesta jouluun. Kirjassa seurataan, miten perheen äiti Hanna stressaa joulun tuloa ja yrittää tehdä kaikki jouluun liittyvät asiat ajallaan, ilmeisesti vain koska niin kuuluu tehdä. Koti on siivottava, piparit leivottava ja joulurauha kuunnellaan samalla, kun syödään joulupuuroa. Matti-isä ei jaksa niin paljon joulun valmistelusta stressata. Joulu ei kuitenkaan tunnu samalta kuin miltä se lapsena tuntui, voi Matin ajatuksista päätellä. Tyttöjen riemastukseksi perheen vaari ilmestyy yllättäen odottamaan joulua Kattilakosken perheen luo ja pian alkaakin tapahtua kummia. Ruokaa katoaa, eikä kukaan tunnu tietävän, kuka sitä vie.

"Oli kolme viikkoa jouluun. Satoi vettä. Heinähattua ja Vilttitossu katselivat ikkunasta pihalle. Se oli täynnä lätäköitä. - Ei uskoisi, että on joulukuu, kuului Hannan ääni keittiöstä."

Tarinan perhe voisi kuvata montaa suomalaista perhettä: itsenäisyyspäivänä halutaan katsoa linnanjuhlia, ennen joulua pyritään laihduttamaan ja joulukorttien kirjoittaminen tuntuu tänäkin vuonna hankalalta; kenelle kaikille kortti pitäisikään lähettää. Lapset toivovat paljon lahjoja ja joulukuusikin pitää jostain hakea. Eikä mikä tahansa kelpaa, kyllä sen valitsemiseen saakin aikaa kulumaan. Lopulta se joulu saapuu lahjoineen ja aikuiset pääsevät vihdoinkin herkuttelemaan.

"Neitien ovi oli auki. Heinähattu ja Vilttitossu menivät keittiöön. Pöydällä kohosi pullataikina ja uunista tuli kakun tuoksu."

Kirjan hahmot, Kattilakosken perheen lisäksi naapurin Alibullenin neidit sekä kylän poliisit Isonapa ja Rillirousku tuntuvat alusta asti tutuilta ja omasta lähipiiristäkin voi olla helppo löytää samanlaisia ihmisiä. Herttaiset Alibullenin neidit toivoisi omiksi naapureikseen, jotta olisi kahvittelupaikka valmiina ja lapset voisivat siellä halutessaan pistäytyä. Poliisit eivät toiminnallaan kauheasti vakuuta, mutta kovasti ainakin yrittävät.

"- Missäs Heinähattu on? kysyi Hanna. - Joulu tulee, ja koko huusholli on täynnä pölypunkkeja! Teille olisi varmaan ihan sama, vaikka oltaisiin vielä jouluaattonakin tässä sikolätissä!"

Kirjassa seurataan, miten äiti hoitaa jouluvalmisteluita samalla, kun lapset leikkivät ja isä lukee. Vaikka nyt äitinä voisinkin samaistua ehkä enemmän Hanna Kattilakoskeen, hänen joulustressinsä ja tempova tahti ei edelleenkään saa minusta otetta. Edelleen ihmettelen, miksi joulua varten pitäisi syöksyä pää kolmantena jalkana kuten Kattilakosken äiti tuntuu tekevän. Seuraan tarinassa edelleen kahta pientä tyttöä, jotka odottavat joulua salaisuuksia kuiskutellen.

Kirjasta syntyvä jouluntunnelma tuttuine hahmoineen tekee siitä rakkaan lukukokemuksen yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä kirja kuuluu ehdottomasti jouluuni. Ja joka kerta kirjan loppu herkistää:

"Vilttitossu yritti vielä nähdä vajaa sakean lumisateen läpi. Ihan kuin joku liikkuisi siellä, hän ajatteli. Sitten hän vilkutti. Hyvää joulua, tonttu."