Yksinäisen äidin isänpäiväkakkusähläys

Meidän piti tehdä lasten kanssa isänpäiväksi perheen luottokakku; vadelmarahkakakku. Nelivuotias pyysi jo viikkoja sitten, voidaanko tehdä isille hyytelökakku (kakun päälle tulee mehusta tehty kiille) ja laski viime viikolla päiviä, koska kakku vihdoin tehtäisi. Suunnitelma oli jo siis valmiina ja tarvittavat ainekset ostoslistalla muistissa odottamassa perjantain kauppakäyntiä.

Perjantai-illalle tuli kuitenkin muuta menoa, eikä aikataulu meinannut antaa myöten lauantainakaan ja epätoivo alkoi hiipiä mieleeni. Iltapäivällä ehdittiin lopulta käydä lasten kanssa hakemassa kakkutarvikkeet lähikaupasta, mutta koska sieltä ei löytynyt muuta tarvittavia, jouduttiin lähteä vielä autolla isompaan kauppaan. Jälleen jäi kakun tekeminen myöhäsemmäksi.

Harmi vain, että kaupasta kotiuduttuamme oli tosiaan jo myöhäsempi. Pitkän päivän jälkeen oma energiatasoni oli aikalailla nollassa eikä se lapsillakaan kauhean korkea ollut. Ei siinä vaiheessa enää kakkua jaksanut alkaa tehdä. Onneksi järkeni oli kerrankin ollut hereillä oikeaan aikaan ja kaupasta lähti mukaan valmis kakkupohja ja kermaa. Niistä + pakastemansikoista ja vaniljakastikkeesta saisi ihan hyvän kakun. Lupasin pojille, että rahkakakku tehtäisi toisen kerran, mahdollisimman pian kuitenkin.

Isänpäiväaamuna siis tuumasta toimeen. Lahjojen antamisen jälkeen pyyhälsin keittiöön kasaamaan kakun, eihän siinä kauaa menisi. Vaniljakastikkeella kestäisi hetken vetäytyä, sillä aikaa ehtisi hyvin sulattaa mansikat ja vatkata kerman. Ja kakku valmistuikin nopeasti. Tyytyväisenä tehokkaaseen ajankäyttööni avasin jääkaapin oven nostaakseni kakun jääkaappiin. Ja siellä minua tervehti iloisesti vetäytymässä oleva vaniljakastike.

Moka oli pieni ja oikeasti harmiton, mutta sillä hetkellä se tuntui jättisuurelta ja kaiken syrjäyttävältä asialta. Miksi? Miksi tuntui, että kyse oli maailmanlopusta? Kakusta jäi täyte pois, ei sen kummempaa. Itselle tuli kuitenkin nollaolo. Miten en saa enää tehtyä edes yksinkertaista kakkua?

Kotiäitinä olo on ihanaa, mutta välillä todella yksinäistä. Omia tunteita ja omaa yksinäisyyttä on vaikea selittää muillle, varsinkaan sellaiselle, joka ei ole sitä itse kokenut. Olo tuntuu välillä tyhjältä ja tulee miettineeksi, mihin oikein kuuluu vai kuuluuko mihinkään. Töissä ollessa kuuluu työporukkaan, näkee päivittäin muita aikuisia, tekee muutakin kuin kotitöitä. Kun on kotona, päivän aikana ei välttämättä näe muita aikuisia kuin miehen illalla. Ja kun pommittaa kaikki päivän ajatukset ja tunteet töistä tulleen miehen päälle, voi vain arvailla, miltä toisesta tuntuu.

Tietenkin on olemassa perhekerhoja, mutta meiltä on sinne kävelymatkaa, eikä nelivuotias jaksa aina sitä matkaa kävellä. Tosin hän ei ole myöskään lämmennyt ajatukselle kerhosta, oma kerho tuntuu riittävän. Hänelle. Itse kaipaisin välillä aikuista juttuseuraa, mutta sitä ei kauheasti ole. Toisinaan kadehdin äitejä, joilla on paljon mammakavereita, joiden kanssa kahvitella ja järjestää leikkitreffejä. Minulla ei ole juurikaan sellaisia. Ja uusiin ihmisiin tutustuminen on aina ollut melko vaikeaa. Mistä siis uusia kavereita saisi?

Päivät kuluvat kotitöissä ja lasten kanssa, kauheasti vaihtelua ei ole. Vaikka joka päivä pesee pyykkiä ja siivoaa leluja lattialta, illalla koti näyttää siltä, ettei siellä ole tehnyt mitään. Välillä tulee miettineeksi, kuvittelenko vain tekeväni kotitöitä. Ja jos kuvittelen, miten voi illalla olla niin uupunut olo. Harvoin pystyy itse näkemään, mitä on saanut aikaiseksi päivän aikana.

Pidemmällä aikavälillä näkee tietenkin lasten kasvamisen, mutta päivätasolla ei. Pienet ilonaiheet päivässä jää mieleen, mutta se konkreettinen näyttö? Se mikä ilmaisisi itselle ja muillekin, että olen oikeasti tehnyt tänäänkin paljon. En ole vain lorvinut kotona telkkaria katsellen, sohvalla istuen. Se, mistä voisi olla itsekin ylpeä ja tyytyväinen ja mistä saisi muilta kiitosta.

Leipominen on rentoutumiskeino, johon viime kuukausina ei ole ollut mahdollisuutta. Olen leiponut, mutta samaan aikaan viihdyttänyt nuorimmaista ja selvittänyt riitoja. Eli rentoutuminen on ollut kaukana siitä. Leipomisella myös osoitain rakkautta perheelleni. Joten kun nyt oli mahdollisuus ainakin melkein leipoa, olisin halunnut valmistaa rakkailleni herkullisen kakun. Sellaisen, mikä oli mielessäni valmiina. Ja kun toinen täyte unohtui, koko suunnitelma romuttui. Näin itseni nollana. Ihmisenä, joka ei saa mitään konkreettista aikaiseksi. Ei ainakaan sellaista, mitä yrittää tehdä. Täydellisyydentavoittelijan on välillä hyvin vaikea olla väsynyt ja hajamielinen äiti.

Mies pelasti kakun lopulta ehdottaen järkevästi, että laitetaan unohtunut täyte jo kermalla kuorrutetun kakun päälle ja ylimääräinen kolmas kakkukerros päällimmäiseksi. Kermaakin oli vielä jäljellä, joten saatiin kuitenkin kakku valmiiksi. Ja vaikka se ei ollut sellainen, mitä aloin tehdä, hyvää se oli kuitenkin. 

Kaikesta huolimatta pääsimme herkuttelemaan isänpäiväkakulla