Kaikkeen tottuu kyllä?



Kello soi 5:20. Ihan liian aikaisin. Olen noussut yöllä pojan kanssa yli kymmenen kertaa. Hän on jälleen itkenyt unissaan ilman näkyvää syytä. Korvatulehdusta ei pitäisi olla, korvat on putkitettu jo useamman kerran. Jatkan hetken uniani, mutta torkkuun on pakko nousta. Muuten en pääse ylös, tiedän sen. Ja jos en nyt nouse, tulee vielä pahempi kiire. Raahaudun kylpyhuoneeseen, laitan kaikki valot päälle, jos se auttaisi heräämään. Aamutoimet tuntuvat vievän ikuisuuden tähän aikaan aamusta. Taistelen kellon kanssa tänäkin aamuna. Tiedän, että jos haluan ehtiä syödä itse aamupalan, mikä on oman jaksamiseni kannalta välttämätöntä, joudun tehdä sen tänäkin aamuna pikaisesti. Aikaa on enää viisi minuuttia. Sen jälkeen lapset on pakko herättää, jotta ehdin viedä heidät päiväkotiin ennen junani lähtöä.

Klo 6:00 on kaikkea muuta kuin mukava aika herättää tarhaikäiset lapset. Vaikka miten kuiskuttelisin ja silittelisin heitä, he eivät jaksa herätä. On liian aikaista, he ovat liian väsyneitä. Onneksi olen keksinyt, miten saan etenkin esikoisen hereille: Spotifysta löytyy joka aamulle eri herätysmusiikki. Pojat saavat myös toivoa jo illalla, millä laululla heidät herätetään. Esikoinen jaksaa mennä itse aamupesulle, nuorempi on kannetava sinne. Sydäntä riipaisee herättää rakkaat lapseni joka arkipäivä näin aikaisin. Valitettavasti ei ole vaihtoehtoja: omalla paikkakunnallamme ei ole minulle töitä, joten kerran tunnissa menevään junaan on ehdittävä. Miehellä on tunnin ajomatka omaan työpaikkaansa ja hänen on päästävä aamuisin ajoissa liikkeelle, jotta ehtii iltapäivällä hakemaan lapset hoidosta.

Aamutoimet ovat joka aamu yhtä hankalat. Hampaat on pestävä nopeasti, vaatteet reippaasti päälle. Koko ajan joutuu hoputtaa lapsia, että pystytään pitää aikataulusta kiinni. Aamupalaakin on syötävä edes vähän, että jaksavat kävellä tarhaan. Tai että esikoinen jaksaa, nuorempi kulkee rattaissa. Hyvällä säällä päästään kulkemaan pyörällä, huonolla säällä on lähdettävä vielä normaalia aikaisemmin. Tulipa taivaalta mitä vain, tämä poppoo kulkee kävellen. Tarhassa ollaan ekojen joukossa, päivästä toiseen. Esikoisen ylpeydenaihe tuntuu olevan se, että he ovat ensimmäisiä ja viimeisiä tarhassa. Äidin sydän särkyy joka kerta. Tekisin mitä vain, ettei tilanne olisi tämä.

2,5 vuotta jatkettiin näin. Ainoa muutos oli, kun esikoinen aloitti koulun ja vein vain nykyisen nelivuotiaan tarhaan. Samaan aikaan taistelin raskauspahoinvointia vastaan, myöhemmin kiirehdin tarhaan kasvavan mahani kanssa. Mies jousti töihin menostaan, vei meidät aamuisin autolla tarhaan ja myöhästyi sen takia lähes päivittäin. Itse yritin äitiysloman alkuun asti taapertaa reippaasti tarhalta junalle ehtiikseni siihen ainoaan sillä tunnilla kulkevaan junaan. Junaan, jolla myöhästyin joka päivä kuitenkin n.15 minuuttia töistä. Sen verran, että välillä jouduin tehdä illasta pitempiä päiviä kuroakseni työaikaa kohdilleen. Se aika illasta oli tietenkin pois ajastani lasten kanssa.

En ikävöi lainkaan sitä jatkuvaa stressiä ja kiirettä, mitkä kuuluivat noihin päiviin. Aamuisin ei pystynyt heräämään enää aikaisemmin, eikä varsinkaan herättämään lapsia yhtään aikaisemmin. Yöunet tuntuivat jäävän aina liian lyhyiksi, vaikka nukkumaan mentiin illalla ajoissa. Toista autoa ei ollut mahdollista eikä edes järkevä ostaa. Tuttuni päivittelevät edelleen, miten ihmeessä pystyin siihen. Miten sain lapset ajoissa hoitoon ja ehdin itse töihin. Joka kerta kurkkuani alkaa kuristaa, en tosiaan tiedä. En tiedä, miten siihen kykenimme. Oli vain pakko, ei ollut vaihtoehtoja.

Muistot näistä aamuista nousivat mieleen viime viikolla, kun kuuntelin kerhon pihalla muiden äitien pohdintoja päiväkotiin viemisestä. Lausahdus "Kyllä kaikkeen tottuu" särähti pahasti korvaan. Teki mieli todeta, että ei kyllä totu. Siihen ei totu koskaan, että pitää joka aamu herätä väsyneenä ja herättää väsyneet lapset myös aikaisin. Että joka aamu tulee tappelu lasten kanssa pukemisesta ja ajankulusta. Että oma stressitaso nousee aamusta toiseen ihan yli maksimitason, koska tietää, miten paljon kello on ja miten paljon olisi siihen mennessä pitänyt jo tehdä. Että joutuu säässä kuin säässä kävelemään tarhaan ja lähtemään sieltä liian nopeasti eteenpäin. Että aina on kiire jonnekin ja aina on lapsia ikävä.

Ei totu, vaikka miten yrittäisi ja toistaisi saman päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, jopa vuodesta toiseen. Jo ajatus oravanpyörän uudelleen alkamisesta ahdistaa. En kestä ajatusta jälleen alkavasta kiireestä ja siitä, etten ehdi olla lasteni kanssa kuin hetken päivässä. Vain muutaman tunnin, joiden aikana pitäisi jutella päivän tapahtumat, tankata tarvittava läheisyys ja pystyä tekemään myös tarvittavat kotityöt. Ja kuitenkin tulevaisuudessa häämöttää jo pelottava päivämäärä: 14.8.2017. Tuolloin pitäisi palata jälleen töihin ja viedä kaksi nuorinta lasta päiväkotiin, muiden hoidettavaksi. Yritän olla ajattelematta sitä, sinne on vielä aikaa.