Näe minut, kuule minut

Me kaikki haluamme tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, varsinkin rakkaimpiemme kanssa. Miten paljon vaikuttaakaan mielialaan ja itsetuntoon, jos itselle tärkeimmät ihmiset eivät kiinnitä huomiota tai kuuntele, kun heille puhuu. Jo yksi yksittäinen tilanne, jossa olisi halunnut toisen jakamattoman huomion sitä saamatta voi jäädä mieleen kummittelemaan pitkiksikin ajoiksi.

Lapsilla on erityisen suuri tarve tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, sillä he opettelevat aikuisen kautta ymmärtämään maailmaa, tiedostamaan asioita, tuntemaan itsensä ja perheensä. Lapsen on tärkeä saada edes välillä vanhempien jakamaton huomio. Pienempi lapsi tarvitsee äidin tai isän syliä, kun on paha mieli, pelottaa tai on iloinen. Sylissä on turvallista käydä tankkaamassa läheisyyttä ja jatkaa taas matkaa. Tietenkin myös isompi lapsi kömpii toisinaan syliin, sillä sylissä on hyvä olla, oli minkä ikäinen tahansa.

Puula

Lapsi tarvitsee myös halaamista. Pientä, sylissä kannettavaa lasta on luonteva halata samalla kun lapsi on muutenkin siinä lähellä. Mutta isompaa, kouluikäistä lasta ei tule aina halattua niin usein kuin lapsikin ehkä haluaisi. Eikä lapsi osaa välttämättä sanoa, että kaipaa läheisyyttä. Vauva kertoo tarpeistaan itkemällä, isompi lapsi ei välttämättä tee niin. Isompi lapsi saattaa viestiä riehumalla, kiukuttelemalla, kiusaamalla sisaruksiaan ym. Tavoilla, joilla saa huomiota, vaikka sitten negatiivista. Koska negatiivinenkin huomio on parempaa kuin jäädä kokonaan huomiotta. Suuttunut äiti huomaa temppuilijan, mutta saattaa liian harvoin tiedostaa lapsen todelliset tarpeet omalta kiukustumiseltaan.

Kun lapsi yrittää viestiä huonolla käytöksellään, että haluaa äidiltä huolenpitoa, syliä ja rakkautta, äiti ei välttämättä sitä näe. Järjellä ajateltuna olisi parasta ja loogisintakin ehkä ottaa kiukutteleva lapsi syliin ja antaa tämän rauhoittua siinä. Ainakin silloin, jos lapsi haluaa siinä olla. Mutta jos itse hermostuu tilanteessa, peli on syliinottamisen osalta menetetty. Vihaisena ei ole mahdollista rauhoittaa hämmentynyttä lasta lähellään. Syliinottamisen sijaan kiukutteleva ja toisia kiusaava lapsi joutuukin jäähylle, yksin tunteidensa kanssa. Vaikka asiasta puhuisikin lapsen kanssa jäähyn jälkeen, lapsi ei välttämättä osaa eikä pysty selittämään käytöstään.

Meillä yritetään puhumalla selvittää asioita, myös lasten kanssa. Jos näyttää, että lapsella on jokin hätänä tai jokin asia mietityttää ja askaruttaa, pyrimme kyselemällä selvittämään, mistä on kyse. Esikoinen on jo usean vuoden kirjoittanut paperilla, jos jokin asia vaivaa. Aikuisetkin tietävät, ettei kaikista asioista ole aina helppo puhua, joten kirjoittaminen on loistava keino purkaa ajatuksia. Ennen kuin esikoinen oppi kirjoittamaan, pyysimme häntä piirtämään ajatuksiaan ja huoliaan. Samaa voi pikkuhiljaa alkaa tehdä nelivuotiaankin kanssa. Molemmat osaavat myös välillä kertoa, jos jokin asia painaa mieltä. Puhun itse ääneen aika paljon ajatuksistani ja tunteistani ja kannustan myös poikiani puhumaan.

Puula

Vaikka yritänkin tarjota jokaiselle lapselleni päivässä edes hetken kahdenkeskistä aikaa, se ei tunnu aina onnistuvan. Nuorimmainen tarvitsee äitiä vielä kaikessa, joten suuri osa päivästä menee vauvan kanssa. Nelivuotiaan kanssa ehdin arkisin puuhata hetken kahdestaan, mutta esikoinen on jäänyt häpeäkseni viime aikoina liiankin vähälle huomiolle. Poika touhuaa usein omiaan, eikä välttämättä halua viettää äidin kanssa aikaa sillä hetkellä, kun se olisi mahdollista. Ja myöhemmin en itse aina pysty samalla hetkellä irrottautumaan askareistani tai mitä sillä hetkellä olenkaan tekemässä.

Ja kuitenkin kun mietin, ovatko ne asiat oikeasti niin tärkeitä, etten ehdi irrottautua edes muutamaksi minuutiksi? Jos lapsi pyytää "Äiti kato", enkö voisi hetkeksi keskeyttää puuhaani ja nostaa katsettani lapsen osoittamaan suuntaan? Sillä jos maltan katsoa, mitä lapseni haluaa näyttää, voin nähdä melkein mitä vain: kattoon asti kohoavan Dublo-tornin, naamiaisasuun pukeutuneet veljekset, kahteen leiriin jakautuneet taistelijat tai mitä lapset sillä kertaa ovatkaan keksineet. Ja lasteni kasvoilta hehkuva riemu on aina huomion arvoista. Miksi sitä huomiota on välillä niin vaikea antaa? 

Pyrin katsomaan ja kuuntelemaan, kun lapset tulevat touhuissaan jotain kertomaan. Liian usein kuitenkin havahdun kesken lapsen kertomuksen jostain omasta ajatuksestani ja tajuan, etten taaskaan kuunnellut, mitä lapsi kertoi. Välillä on onneksi tilanteita, joissa jaksan ja pystyn kuuntelemaan täysin keskittyneesti. Keskittyminen herpaantuu yleensä asioissa, joista lapsi on innoissaan ja itse en ole vähääkään kiinnostunut, kuten Minecraftista puhuttaessa. Pitäisi itse tsempata enemmän; katsoa lasta silmiin ja kuunnella, kun lapsi puhuu silmät sädehtien timanttihaarniskoista ja punakivestä, mitä niillä sitten tehdäänkään.

Sain tällä viikolla taas muistutuksen siitä, miten paljon lapset tarvitsevatkaan läheisyyttä: sekä esikoinen että nelivuotias sanoivat, että halaan heitä liian vähän. Sydäntäsärkevää kuulla tuollaista, sillä pyrin halaamaan molempia useita kertoja päivässä. Asiaan saattaa vaikuttaa nuorimmaisen aiheuttama mustasukkaisuus ja se, että tämä on tietenkin paljon veljiään enemmän sylissäni päivän aikana. Jatkossa meillä halataan kuitenkin paljon enemmän. Ja olen ylpeä pojistani, kun he osasivat ja uskalsivat sanoa asian minulle.