Blogi ja perheen yksityisyys

Blogi ja perheen yksityisyys, missä menee raja?

Kun kirjoittaa blogia äitiydestä ja lapsiperhearjesta, tulee tietenkin kirjoittaneeksi lapsista ja perheen tapahtumista. Mutta missä menee raja, miten yksityiskohtaisesti lapsistaan ja perheestään kirjoittaa ja kertoo? Yksityiskohtaiset kuvailut ja tarinat tuovat perheenjäseniä tietenkin lukijoille tutummiksi, mutta onko se tarkoitus?

Blogini tarkoituksena ei ole kertoa yksityiskohtaisesti arjestamme. En päivitä automaattisesti viikkomme tapahtumia ja sattumuksia, vaan valitsen mielummin yksittäisiä ja omaan mieleeni jääneitä aiheita. Viime aikoina päällimmäisenä mielessä on ollut esim. vauvamme korvatulehdus ja sitä huolta on ollut huojentava purkaa kirjoittamalla. Tietenkin välillä tapahtuu asioita, joista on kiva kirjoittaa laajemminkin. Tykkään pohtia asioita ja paneudun muutenkin ennemmin johonkin yksityiskohtaan. Miksen siis kirjoittaisi yksittäisistä asioista viikko-ohjelman sijaan. Se luontuu minulta paremmin, on minun tyylini.

Hyvin harvoin julkaisen edes omia kuviani

Elämä ja arki ei aina ole helppoa, oli lapsia tai ei. Lapsiperhearki-käsite kertoo jo paljon siitä, mitä asioita päiviin suurinpiirtein sisältyy. Vauvaperhearki avaa päiviemme kulkua vielä tarkemmin ja kun kotona touhottaa sekä 6kk ikäinen vauva että neljä- ja kahdeksanvuotiaat, on meno sen mukaista. Vauva vaatii edelleen suuren osan ajastani, joten jatkuva tasapainottelu eri muuttujien kanssa on tarpeen, ettei korttitalo romahtaisi täysin.

Välillä päivät ei meinaa millään sujua sopuisasti, vaan joka asiasta syntyy riitaa. Välillä tekisi mieli purkaa omaa pahaa mieltä ja turhautumista kirjoitttamalla, mutta siinä vaiheessa alkaa se rajan miettiminen. Haluanko kertoa jonkin riitamme yksityiskohtia kaikille? Kuuluvatko riitojemme aiheet muille? Välillä saatan mainita, että olen jossain tilanteessa suuttunut ja kiukutellut lapsille. Omaa rooliani riidassa saatan myös pohtia, mutta en kirjoita riidan kulusta tai siihen johtaneista asioista. Oleellista on se, että myönnän olevani täydellisen epätäydellinen äiti. Suutun ja huudan, mutta pyydän myös anteeksi ja selvitän asian.

Välillä meillä huudetaan ja itketään enemmänkin, mutta onneksi tilanteet saa aina selvitettyä. Blogini ei ole oikea paikka kaikista kipeimpien ja henkilökohtaisimpien asioiden puimiseen. Näistä asioista minun täytyy tarvittaessa kirjoittaa muualle. Ja kun kirjoittaminen oikeasti auttaa omaan jaksamiseeni, pitäisi etsiä jokin vihko, mihin purkaa osa ajatuksista.

Pidän myös tarkkaan kiinni siitä, etten kirjoita juurikaan miehestäni. Tämä johtuu siitä, että blogi on minun, ei mieheni. En pysty kertomaan asioita mieheni näkökulmasta, enkä pidä oikeutettuna alkaa valittaa mm. asioista, joista meillä on mieheni kanssa saattanut ollut erimielisyyksiä. Tietenkin mainitsen välillä mieheni kirjoituksissani, koska yhdessä me tätä elämää elämme, lapsia hoidamme ja arkea pyöritämme. Mies osallistuu lasten- ja kodinhoitamiseen niin paljon kuin töiltään ehtii. Olisi kohtuutonta olettaa, että päivät töissä oleva henkilö pystyisi tekemään kotona yhtä paljon kuin minä, joka olen päivät kotona. Iltaisin kotityöt hoidetaan kuitenkin yhdessä.

Miten yksityiskohtaisesti haluan kertoa lapsistani?

Pyrin kirjoittamaan myös lapsiini liittyen niin, ettei aihe voi missään tilanteessa kääntyä heitä vastaan. Välillä joku lapsi saattaa esim. ärsyttää niin perusteellisesti, että helpoin tapa purkaa paineita olisi kirjoittaa koko tilanne ylös ja julkaista nettimaailmaan kaikkien luettavaksi. Jos joku toinen äiti saisi vaikka postauksesta jotain tukea oman lapsensa kanssa. Mutta onko minulla oikeutta kertoa jostain lastani koskevasta, vaikeasta asiasta? Missä menee raja, mitä omista lapsista voi ja saa kirjoittaa?

Valokuvat ovat myös yksi asia, joissa pidän tarkkaa linjaa. Postauksissani on yleensä kuvia vain tavaroista ja maisemista, koska en julkaise lapsistani tunnistettavia kuvia netissä. Henkilökohtaisella facebook-sivullanikaan en ole koskaan julkaissut lasteni kuvia, vaikka välillä olisikin kiva julkaista kuva esim. esikoisen ja nelivuotiaan kivasta leikistä tai tyytyväisestä vauvasta. Pidän kuitenkin kiinni linjasta, että lapsistani ei julkaista kuvia ennen kuin he ovat tarpeeksi vanhoja päättämään asiasta (järkevästi) itse. Välillä julkaisen kuvia, joissa näkyy lapsen selkä, mutta niistä ei meidän poikia pysty tunnistamaan. Ja niissäkin kuvissa kuvataan jotain muuta kuin itse lasta, esim. kerhoreppua tai maisemaa.

Äitiys ja äidin oma jaksaminen ovat blogini aiheita ja itselleni tärkeitä ja ajatuksia herättäviä asioita. Haluan kertoa mahdollisimman rehellisesti omia ajatuksiani ja pohdintojani sekä äitiyteen että lastenkasvattamiseen liittyen. Olen viime aikoina tietoisesti alkanut panostaa enemmän omaan jaksamiseeni - vihdoinkin - ja siihen liittyviä ajatuksia ja kokemuksia tulen jatkossakin postaamaan. Samoin jatkan unelmani tavoittelemiseen eli Ylläkselle muuttamiseen liittyviä postauksia, sillä se unelma antaa uskomattoman paljon voimia. Perhe on minulle aina ensisijaisen tärkeä, mutta Äkäslompolo tulee siinä heti seuraavana.


Kysyn nyt myös teiltä lukijoilta, mistä te haluaisitte lukea blogissani? 

Voit jättää tarkan kysymyksen tai laajemman idean tulevaan postaukseen. Otan mielelläni ideoita vastaan, sillä kirjoittaminen on intohimoni ja kuitenkin välillä on vaikea keksiä, mistä kaikesta voisi kirjoittaa.