Saako äiti olla väsynyt?

Onko äidillä oikeutta näyttää väsymystään vai pitääkö tsempata siitä huolimatta, että pelkää sekoavansa hetkenä minä hyvänsä? Onko oikeutettua olla väsynyt, vaikka saa olla päivät kotona lasten kanssa? Ja jos äiti on väsynyt, mistä se johtuu ja mitä sille pitäisi tehdä? Vai voiko tehdä mitään?

Törmäsin erääseen väitöskirjaan, jossa muodostettiin erilaisia äitikategorioita muutaman lehden perustella (lehtinä oli ainakin Kaksplus ja Meidän perhe). Väitöskirjan mukaan väsynyt äiti on erilainen äiti. Samaan kategoriaan kuului myös ärtynyt äiti, jonka ärtymys johtui yleensä väsymyksestä. Siis mitä!? Väsynyt äiti on erilainen eli väsymys ei ole normaalia? Saako suuri osa äideistä nukkua yönsä putkeen, jolloin eivät välttämättä ole niin väsyneitä? Ja jos niin on, täällä on yksi todella katellinen äiti.

Sillä meillä ei öitä nukuta putkeen. Ei nukkunut edellinen vauva, eikä nuku nykyinenkään. Luulisi, että väsymykseen ja yöllä heräilyyn olisi jo tottunut, mutta ei siihen oikeasti totu. Elimistö ei kestä jatkuvaa väsymystä. Kun kroppa on tarpeeksi väsynyt, mielikin alkaa väsyä ja alakuloisena kaikki muukin elämässä alkaa verottaa voimia normaalia enemmän.

Olenko siis erilainen äiti, koska olen väsynyt? Olen tai en, väsynyt olen kuitenkin. Ja se johtuu paljolti siitä, että herään joka yö muutaman tunnin välein joko antamaan pudonneen tutin tai syöttämään. Ja muutaman tunnin unipätkät ovat tällä hetkellä melkein luksusta, pahimmillaan herätyksiä kun on ollut sen reilu 20 kertaa yössä.

Onneksi välillä on sentään ollut vähän parempiakin öitä. Nyt on vaan monta viikkoa ollut vain näitä huonoja öitä ja ne ovat verottaneet jaksamista oikein urakalla. Koska joutuupa öisin nousta miten monta kertaa tahansa, päivisin on jaksettava vähintään hoitaa vauvaa, seurustella Nelivuotiaan kanssa, tehdä/lämmittää ruokaa, auttaa Esikoista läksyissä ja pysyä hereillä. Hyvinä päivinä tämä kaikki onnistuu kyllä ja jaksan myös leikkiä tai pelata lautapelejä, käydä leikkipuistossa, tehdä seuraaviksikin päiviksi ruokaa, siivota, pestä pyykkiä jne.

Huonoinakin päivinä nuo perusasiat tulee kyllä hoidettua, mutta ärtyneenä muille tiuskien ja kiukutellen. Kyllä, minä tiuskin ja kiukuttelen ärtyneenä. Kiukuttelen väsymystäni. Ja turhautumistani. Ja avuttomuuttani. Miten vauvan saa nukkumaan öisin ilman jatkuvia heräämisiä? Miksen onnistu siinä? Ja miksen onnistu hoitamaan lapsia ja kotia väsyneenäkin ilman, että olen kiukkuinen? Ja samalla tiedän, että kiukku pitäisi purkaa jossain ihan muualla. Mutta missä ja mihin? Mies ehdotti nyrkkeilysäkkiä kuntosalilla, pitäisi varmaan sitäkin kokeilla. Onneksi myös kirjoittaminen on loistava kiukunpurkamiskeino ja nimenomaan käsin kirjoittaiminen. Sekään ei vain aina onnistu, ainakaan päivinä, jolloin vauva haluaa olla koko ajan sylissä ja vanhemmat lapset tarvitsevat koko ajan jotain.

Puolivuotiaalle voi kuulemma aloittaa unikoulun. Siitä ei vain taida olla meidän vauvan kanssa apua. Kunhan Pätkä saa tutin suuhunsa, uni tulee taas. Ellei sitten ole nälkä, mihin ei mikään tassuttelu auta. Jos vauva hotkaisee pullon hetkessä tyhjäksi, on yöllinen maitoannos annettava. Jaksoipa äiti herätä tai ei. Iltapuuroa alettiinkin viikonloppuna jo maistelemaan, jospa silläkin saisi pidempiä unijaksoja öihin.

Usein melkein raivostuttaa kuunnella tai lukea, miten niin monien vauvat nukkuvat yöt heräämättä. Ja jos äiti saa itse nukkua koko yön heräämättä, olisi kiva, ettei sitten hehkuttaisi asiasta niille, jotka joutuvat heräilemään pitkin öitä. Vähän huomaavaisuutta, kiitos. Periaatteessa olen näiden äitien puolesta iloinen, heillähän on asiat ihan mahtavasti. Jatkuva yöllinen kidutus syö kuitenkin omia käytöstapojakin ja mahdollisuus siihen, että tiuskaisen vastauksen kenelle tahansa kasvaa päivä päivältä - tai yö yöltä. En siis haluaisi kuulla, miten hyvin muilla nukutaan, koska pelkään tiuskaisevani jotain ilkeää takaisin. Tai sitten purskahtavani itkuun.

Vaikka väsymys kasvaa tällä hetkellä joka yön jälkeen entisestään, olen silti iloinen monista asioista: Jaksan kaikesta huolimatta nousta aamulla sängystä. Jaksan huolehtia lapsista ja itsestänikin. Jaksan pitää kodin ainakin perussiistinä. Jaksan tehdä ruokaa tai ainakin lämmittää valmisruokaa. Jaksan haaveilla itselleni tärkeistä asioista. Jaksan nauttia lasteni kasvamisesta ja jaksan iloita, miten vauva oppii uusia asioita lähes päivittäin. Jaksan halata ja suukottaa lapsiani, jaksan kertoa rakastavani. Ja jaksan kertoa väsymyksestäni ja turhautumisestani miehelleni, mistä oikeasti on myös apua. Koska siinä vaiheessa, kun en noita jaksa enää tehdä, tiedän olevani liian väsynyt.

Pelkästään yöheräämiset eivät tämän äidin väsymystä valitettavasti selitä. Sikäli valitettavaa, että vaikka saisi nukkua yöt heräämättä, väsymys jatkuisi silti. Mutta siinä vaiheessa kyse on pelkästään henkisestä väsymyksestä ja toisaalta se on erilaista väsymystä, ei sitä järjen vievää pakkoheräämistä. Vielä kun oppisi olemaan rennompi mutsi, ei enää kaikesta nalkuttava kukkahattuäiti, niin henkinenkin väsymys alkaisi varmasti lieventyä. Lapset kasvaa niin kauhealla vauhdilla, että kohta on myöhäistä olla enää rento mutsi. Olisinkohan sitten edes rento mummo?