Kukkahattutäti nalkuttaa



Oma määritelmäni kukkahattutädille: Henkilö, joka tietää kaiken muita paremmin. Kukkahattutäti nipottaa ja motkottaa ja on täysin ehdoton mielipiteittensä kanssa. Asiat pitäisi tehdä täsmälleen sääntöjen mukaan, niin kuin joku asiasta (muka) enemmän tietävä on määrännyt. Tässä esimerkkinä kasvatuskirjan kirjoittaja: kyllähän hän nyt tietää, miten lapsia kasvatetaan, eikö? Normien rikkominen saa kukkahattutädin näkemään punaista, silloin ei muiden mielipiteillä ole enää väliä. Tietyllä tavalla määritellyistä rooleista on pidettävä kiinni, niistä ei lipsuta. Esimerkiksi äidin on pidettävä aina johdot käsissään, asiat tulee toteuttaa tietyllä tavalla ja äidin roolista ei saa lipsua hetkeksikään.  

Sisäinen kukkahattutätini huutaa ja naputtaa päivittäin, muuttaen minut täydelliseksi kukkahattuäidiksi. Silloin lasten mielipiteillä ei ole väliä, minä tiedän itse paremmin, miten tulee toimia ja elää. Kun kukkahattuäiti on vauhdissa, asioista ei neuvotella. Pelata ei saa, koska hehän pelasivat jo aikaisemmin. Telkkarin katsomista on myös vartioitava, ruutuajasta on pidettävä kynsin ja hampain kiinni, jos muu ei auta.

Aiemmin en edes tiedostanut toimivani näin. Nykyään yritän olla kuuntelematta edes välillä sisäistä kukkahattutätiäni. Sen sijaan opettelen nauttimaan elämästä, samoin opettelen antamaan lasten nauttia elämästä. Välillä voi pelata enemmänkin, samoin katsoa telkkaria. Viimeiseen asti täti sisälläni huutaa, että jos he katsovat tänään liikaa telkkaria, he tekevät jatkossakin niin ja jättävät kaiken muun tekemättä. Lapseni eivät halua mennä enää edes ulos, jos saavat tänään katsoa useita tunteja ohjelmaansa. Usein tekisi mieli huutaa ääneen, että täti on hyvä ja sulkee suunsa.

Huomaan vanhempien poikieni naamasta, jos kiellän jonkun asian liian nopeasti. Nelivuotias pitää korvistaan kiinni, jos alan nalkuttaa liikaa. Tuo ele auttaa minua sulkemaan nopeammin oman suuni, vaikka täti päässäni jatkaakin naputtamistaan. En haluaisi kieltää aina kaikkea. Pelaaminen ja telkkarin katseleminen ovat asiat, joissa kukkahattutäti nostaa nopeimmin päätään. Lähes joka kerta kiellän asian ensin ja vasta sitten tajuan, mitä taas sanoin. Asian harkitsemiseen ei menisi edes kauaa ja monesti perunkin oman kieltoni, kun olen ehtinyt ajatella pyyntöä.

Tätä kirjoittaessa huomaan jälleen kerran, että minun tulisi olla hetki hiljaa, kun pojat pyytävät lupaa johonkin. Ihan vain hiljaa, olla sanomatta mitään. Jos sanon, että mietin asiaa, kukkahattutäti ehtii avata suunsa. Mutta jos vain olen hetken hiljaa,  saatan pystyä antamaan luvan ilman kieltoa. Aina lupaa esim. pelata ei tarvitse eikä pidä antaa. Mutta aina välillä sen voi tehdä. Ja kun luvan antaa ilman kieltämistä, on mahdollisuus nähdä, miten iloisiksi ja onnellisiksi poikani tulevat, kun heiltä ei kielletä kivaa tekemistä.

Toisinaan ehdin, uskallan ja onnistun miettiä tarkemmin päässäni motkottavaa kukkahattutätiä. Kuvittelen, miten täti riisuu hattunsa ja ripustaa sen siististi naulakkoon - hattua ei koskaan voi viskata mihinkään nurkkaan. Ehkä onnistun senkin vielä joku päivä kuvittelemaan. Kahvikuppi kädessään täti istuutuu pehmeään nojatuoliin ja nostaa jalat sohvapöydälle. Hatun riisuminen ja tuoliin istuminen tuovat tädille rauhan ja oma oloni helpottuu. Tämän mielikuvan luominen ei ainakaan vielä onnistu silloin, kun sitä todella tarvitsisi. Mutta jos harjoittelen kovasti, joskus pystyn siihen.

Joinakin päivinä huomaan ilokseni vastaavani poikien kysymykseen suoraan "Kyllä, saatte katsoa telkkaria." Välillä myös menen heidän viereensä sohvalle. Sillä parhaassa tapauksessa ainakin nelivuotias tulee istumaan kainalooni ja nojaa minuun onnellisena.