Blogi äitiydestä


Blogin kirjoittaminen on kiinnostanut jo pitkään, mutten ole saanut mitään aikaiseksi. Eikä pelkkä halua kirjoittaa riitä, vaan pitäisi olla myös jotain oikeaa sanottavaa - ainakin jos haluaa saada blogilleen lukijoita ja seuraajia. Luultavasti samanlainen tilanne on monilla muillakin.  No, nyt olisi sanottavaa aiheesta, mikä aiheuttaa päivittäin itselleni harmaita hiuksia, mutta tuo elämääni ja päiviini myös paljon iloa ja riemua: Äitiys.

Olen 30-vuotias kolmen  pojan äiti ja tällä hetkellä äitiysvapaalla. Kotona minun ja 2,5 kk vauvan kanssa hyörivät nelivuotias ja  seitsemänvuotias, iltaisin ja viikonloppuisin myös rakas aviomieheni.  Päivät menevät lasten kanssa touhutessa ja kodista huolta pitäessä. Lastenhoidon ja kotitöiden yhdistäminen on haastavaa, toisina päivinä melkein ylivoimaista. Niinä päivinä pyykkivuori saa odottaa ja kaapista lämmitetään helpoiten valmistuvia eineksiä.

Äitinä olo on ihaninta ja vaikeinta, mitä olen koskaan kokenut.  Äitiys antaa paljon. Saan nähdä, miten vanhimmat poikani leikkivät yhdessä. Hassuttelevat ja välillä tappelevatkin. Riidat unohtuvat kuitenkin nopeasti ja seuraava leikki alkaa. Vauva kasvaa päivä päivältä suuremmaksi. Kotona ei ole enää sitä pientä nyyttiä, jonka pää oli nyrkkini kokoinen. Pinnasängyssä on usein vastassa hymyilevä poika, jotka heiluu kuin olisi lentoon lähdössä. Ehkä käsiä ja jalkoja tarpeeksi heiluttaen pääsisikin liikkeelle?

Äitiyteen liittyy muutakin: Väsymys, huoli, turhautuneisuus, itsensä epäileminen, kiukku ja syyllisyys kuuluvat päiviini  samoin kuin ilo, onni, nauru ja rakkaus. Negatiiviset tunteet jäävät yleensä kuitenkin kodin sisälle. Ulkona yritän näyttää muille, että pärjään samoin kuin kaikki muutkin äidit. Puistossa ei näe itkeviä ja vihaisia äitejä, muut näyttävät nauttivan olostaan äitinä. Olenkin minä ainoa, joka ei nauti jokaisesta hetkestä äitinä? Päivittäin on hetkiä, jolloin haluaisin ryömiä peiton alle nukkumaan ja unohtaa, että olen äiti. Seuraavassa hetkessä huomaan kuitenkin piirtäväni isompien lasten kanssa vauva sylissä kuunnellen esikoisen selvitystä, miten Minecraftissa tulisi seuraavaksi edetä. Puoliakaan en ymmärrä, mutta rakkaus ja yhteenkuuluvuus näiden lasten kanssa on tärkeintä.

Pyrin kirjoittamaan lapsiperhearjesta ja äitiydestä sekä siihen liittyvistä tunteista mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti. Se tulee olemaan itselleni todella vaikeaa, mutta jospa joku väsynyt äiti saisi voimia tietäessään, ettei ole yksin äitiyden taakan kanssa.