Blogin kirjoittaminen on kiinnostanut jo pitkään, mutten ole
saanut mitään aikaiseksi. Eikä pelkkä halua kirjoittaa riitä, vaan pitäisi olla
myös jotain oikeaa sanottavaa - ainakin jos haluaa saada blogilleen lukijoita
ja seuraajia. Luultavasti samanlainen tilanne on monilla muillakin. No, nyt olisi sanottavaa aiheesta, mikä
aiheuttaa päivittäin itselleni harmaita hiuksia, mutta tuo elämääni ja päiviini
myös paljon iloa ja riemua: Äitiys.
Olen 30-vuotias kolmen pojan äiti ja tällä hetkellä äitiysvapaalla.
Kotona minun ja 2,5 kk vauvan kanssa hyörivät nelivuotias ja seitsemänvuotias, iltaisin ja viikonloppuisin myös rakas aviomieheni. Päivät menevät lasten kanssa touhutessa ja
kodista huolta pitäessä. Lastenhoidon ja kotitöiden yhdistäminen on haastavaa,
toisina päivinä melkein ylivoimaista. Niinä päivinä pyykkivuori saa odottaa ja
kaapista lämmitetään helpoiten valmistuvia eineksiä.
Äitinä olo on ihaninta ja vaikeinta, mitä olen koskaan
kokenut. Äitiys antaa paljon. Saan
nähdä, miten vanhimmat poikani leikkivät yhdessä. Hassuttelevat ja välillä
tappelevatkin. Riidat unohtuvat kuitenkin nopeasti ja seuraava leikki alkaa.
Vauva kasvaa päivä päivältä suuremmaksi. Kotona ei ole enää sitä pientä
nyyttiä, jonka pää oli nyrkkini kokoinen. Pinnasängyssä on usein vastassa
hymyilevä poika, jotka heiluu kuin olisi lentoon lähdössä. Ehkä käsiä ja
jalkoja tarpeeksi heiluttaen pääsisikin liikkeelle?
Äitiyteen liittyy muutakin: Väsymys, huoli,
turhautuneisuus, itsensä epäileminen, kiukku ja syyllisyys kuuluvat
päiviini samoin kuin ilo, onni, nauru ja
rakkaus. Negatiiviset tunteet jäävät yleensä kuitenkin kodin sisälle. Ulkona
yritän näyttää muille, että pärjään samoin kuin kaikki muutkin äidit. Puistossa
ei näe itkeviä ja vihaisia äitejä, muut näyttävät nauttivan olostaan äitinä.
Olenkin minä ainoa, joka ei nauti jokaisesta hetkestä äitinä? Päivittäin on
hetkiä, jolloin haluaisin ryömiä peiton alle nukkumaan ja unohtaa, että olen
äiti. Seuraavassa hetkessä huomaan kuitenkin piirtäväni isompien lasten kanssa
vauva sylissä kuunnellen esikoisen selvitystä, miten Minecraftissa tulisi
seuraavaksi edetä. Puoliakaan en ymmärrä, mutta rakkaus ja yhteenkuuluvuus
näiden lasten kanssa on tärkeintä.
Pyrin kirjoittamaan lapsiperhearjesta ja äitiydestä sekä
siihen liittyvistä tunteista mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti. Se tulee
olemaan itselleni todella vaikeaa, mutta jospa joku väsynyt äiti saisi voimia
tietäessään, ettei ole yksin äitiyden taakan kanssa.