Äiti, se(kin) on sun syytä!

Asia kuin asia, meidän viisivuotias löytää siihen syyllisen. Monesti etenkin pikkuveli joutuu syntipukiksi, mutta nyt poika on alkanut syyttää mitä kummallisimmistakin asioista minua. Äärimmäisen ärsyttävää, koska mulla ei yleensä ole näihin asioihin osaa eikä arpaa.

Syyllinen äitiII, kukkahattuaiti.com.jpg

Mm. seuraavanlaisiin asioihin on meillä äiti syyllistynyt viime aikoina:

 

- Piha oli liian liukas ja juostessa kaaduttiin. Äitii!

(Eihän se hiekottaminen tietenkään huoltoyhtiön homma ole. Ilmeisesti mun olisi pitänyt hakea hiekkasäkki vaikka sitten rattaiden kanssa.)

 

- Ruoka oli liian kuumaa. Äitii!

(Muutama sekunti sitten varoitin, että ruoka saattaa olla vielä kuumaa, kun se otettiin juuri kattilasta. Nälkä taisi kuitenkin viedä huomiokyvyn tai sitten äiti on vaan tyhmä.)

 

- Isoveli kiusasi eilen illalla. Äitii!

(Mähän en ollut eilen edes kotona illalla. Miten ihmeessä se voisi olla mun syytä? Ja mikset sanonut iskälle, kun se oli teidän kanssa kotona??)

 

- Laatikossa ei ole puhtaita housuja. Äitii!

(Mitenhän monta kertaa pitää pyytää tuomaan likaiset vaatteet kylppäriin? En keräile niitä pitkin kotia, joten silloin ne ei myöskään muutu puhtaiksi itsestään.)

 

- Astuin riehuessa lelujen päälle ja nyt jalkaan sattuu. Äitii!

(Kyllä kyllä, ihan tahallani levitin korikaupalla leluja taas lattialle. Tai hei, se taisitkin olla sinä ja pikkuveljesi.)

 

- Kirjoittaminen ei onnistu. Äitii!

(Kiva, että olet kiinnostunut kirjaimista ja kirjoittamisesta, mutta kun mä tein sulle juuri mallikirjaimen. Etkä voi verrata itteäs 9v. isoveljeen. Ja nykyään kirjaimet onnistuu jo tosi paljon paremmin kuin vaikka ennen joulua, muistatko niitä silloin?)

 

- Pikkuveli rikkoi junaradan. Äitii!

(Kyllä, olen osasyyllinen pikkuveljen olemassa oloon, mutta junaradan rikkominen ei ole mun syytä.)

 

- Ilmastonlämpeneminen aiheuttaa sen, että talvella ei välttämättä ole enää lunta, vaan sataa vettä. ÄITII!!!

(Syyttäköön vaan, en jaksa enää puolustautua...)

 

Syytetäänkö teillä sisaruksia vai äitiä?

Vai jotakuta muuta?

 

Seuraatko jo Kukkahattuäitiä Facebookissa? Sinne päivittyy ajatuksia ja kuvia äitiydestä ja lapsiperhekaaoksesta. Väsymys ei ole kiellettyä, Kukkahattuäiti elää rehellistä lapsiperhekaaosta kolmen pojan äitinä.

Blogihaaste: Arkisia kuvia

Kotiäidin elämää-blogissa oli kiva blogihaaste: seitsemän arkikuvan jakaminen. Arkisia kuvia löytyy kännykästäni vaikka kuinka ja paljon, kameraa kun erittäin harvoin ehdin tai jaksan kaivaa esiin. (Nyt tosin lipaston päällä on uuttuuttaan kiiltelevä pokkari, Sony RX100 V, joka mahtuu hoitolaukkuunkin mukaan. Jospa sillä saisin alettua kuvailemaan enemmän kaikkea.)

Sokeriton kookospallo, kukkahattuaiti.com.jpg

Päikkäriaika ja kerrankin niin että ehdin istahtaa alas lämpimän kahvin kanssa. Kahvin kanssa maistuu aina jotain makeaa, tällä kertaa sokerittomat kookospallot. Ohje näihin herkkuihin löytyy täältä.

 

Banaanilettuja välipalaksi, kukkahattuaiti.com.jpg

Banaaniletut on erityisesti viisivuotiaan lempparivälipalaa, joten niitä tulee tehtyä muutaman viikon välein. Ohje muuttuu joka kerta, mutta joka kerta lettupino myös katoaa hyvin nopeasti lautaselta.

 

Ilmapallokoira, kukkahattuaiti.com.jpg

Youtuben avustuksella opettelin tekemään ilmapallokoiran, lasten iloksi. Kyllähän tämä koirasta menee? Esikoinen kävi pari vuotta sitten taikurikurssilla ja oppi taidon siellä - ja osaa sen äitiä paremmin. 

 

Itkuhälytin, kukkahattuaiti.com.jpg

Vein viisivuotiaan kerhoon ja Pätkä nukahti kotimatkalla rattaisiin. Pääsin ovesta sisään ja eikös poika ollut jo hereillä. Miksi?? Kerrankin olisi ollut rauhallinen hetki yksin kotona. No, ei ollut. Katsottiin Unizoomia sekin aika.

 

Länsimetro, kukkahattuaiti.com.jpg

Länsimetro testattu. Käytiin lasten kanssa mummin luona ja kotimatkalla mentiin metrolla katsomaan miehen uutta työpaikkaa. Espoossa oli hienot metroasemat (Vau äiti, miten hienoa täällä on. Jäädään pois tässä, eikun tässä. Vau!) vaikkei metro ongelmitta sinä päivänä kulkenutkaan. 

 

Synttärit, suklaamuffinssi, kukkahattuaiti.com.jpg

Esikoinen leipoi suklaamuffinsseja mun synttäreiden kunniaksi. Kannatti päästää poika kokkikerhoon, siitähän hyötyvät kaikki.

 

Ulkoilua, kukkahattuaiti.com.jpg

Ulos on pakko päästä päivittäin, muuten tätä lapsiperhekaaosta ei kestä. Ihanaa, että tänä talvena on ollut lunta ja pakkasta ja aurinkokin on paistanut jo monena päivänä. (Ensi viikolla tämäkin ihanuus taitaa loppua...)


Seuraatko jo Kukkahattuäitiä Facebookissa? Sinne päivittyy ajatuksia ja kuvia äitiydestä ja lapsiperhekaaoksesta. Väsymys ei ole kiellettyä, Kukkahattuäiti elää rehellistä lapsiperhekaaosta kolmen pojan äitinä.

 

Jalassani roikkuva takiainen - taaperoni

Jalassani roikkuu tätä nykyä - tai jälleen kerran - takiainen, joka tuntuu olevan lähes kasvanut kiinni siihen. Heti aamulla herättyään hän varmistaa, että olen varmasti tallessa. Ruoka-aikoina hän pystyy istumaan sentään omassa tuolissaan, varsinkin jos istun siinä vieressä. Keskittyneesti hän kauhoo ruokaa suuhunsa, kunnes veljien kanssa hönääminen muodostuu tärkeämmäksi tehtäväksi. Ruoan jälkeen hän muistaa kuitenkin hyvin pian prioriteetti ykkösen: äidin jalassa roikkumisen. Jalan lisäksi myös käsi, paidanhelma ja hiuksetkin käyvät- tärkeintä että äidistä saa jotenkin kiinni.

 Mitä lähempänä äitiä, sitä parempi.

Mitä lähempänä äitiä, sitä parempi.

Isoveljiä takiaiseni ei millään päästäisi lähelleni, sylistä puhumatta. Huuto kuuluu pitkälle, veli yritetään tönäistä pois: Äiti on mun! Veljien syliin on kuitenkin välillä kiva mönkiä ja onpa heidän kanssaan ihana touhuta ja riehua. Silloin äitikin saa puuhailla omiaan (= tehdä kotitöitä), kunhan takiainen välillä käy vain tarkistamassa, että äiti on edelleen tallessa. Johonkinhan tuo voisi vaikka kadota, ilmeisesti.

Takiaisvaihe tulee ja menee, mikä siihen lienee vaikuttavan. Nyt se on jälleen tullut, nyt äidin pitäisi asua lastenhuoneen lattialla tai sohvalla takiaisen kyljessä kiinni. Läheisyys tuntuu ihanalta, hetkittäin. Toisina hetkinä jalassani kiinni roikkuva, paidanhelmasta kiskiva, tahtoaan kiljuva takiainen ahdistaa. Kotityöt on tehtävä, ruokaa on laitettava ja vessassakin käytävä, tuumasi takiaiseni siihen mitä tahansa. 

Joskus tulee kuitenkin päivä, jolloin takiaiseni jättää jalkani pysyvästi. Päivä, jolloin saan tehdä mitä tarvitseekin. Saan liikkua ilman että takiaiseni pyytää viereensä istumaan, kömpii kainalooni, nojaa olkaani. Päivä, jolloin huomaan takiaiseni olevan jo (liian) iso poika. Joten kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta yritän nauttia 1v 10kk ikäiseni takiaisvaiheista - kun niitä vielä on.

 

Asuuko teillä takiaista, isoa tai pientä?


Seuraatko jo Kukkahattuäitiä Facebookissa? Sinne päivittyy ajatuksia ja kuvia äitiydestä ja lapsiperhekaaoksesta. Väsymys ei ole kiellettyä, Kukkahattuäiti elää rehellistä lapsiperhekaaosta kolmen pojan äitinä.

 

Ei lupauksia vaan tavoitteita vuodelle 2018

Kuinka moni teki uudenvuodenlupaksia? Entä kuinka moni muistaa lupauksensa vielä loppuvuodesta? Ja kuinka moni oikeasti pitää lupauksistaan kiinni? En muista, että olisin tehnyt uudenvuodenlupauksia aikoihin, en sitten vuoden 2004. Eikä sekään lupaus tainnut kauaa mielessä pysyä. Mutta eihän niitä lupauksia mikään pakko olekaan tehdä, jos ei siltä tunnu.

Ylläs, kukkahattuaiti.com

Jos siis uudenvuodenlupaukset eivät kuulu suunnitelmiin, pitäisikö tulevalle vuodelle olla edes jonkinlaisia tavoitteita? Jos sitä listaisi jotain, mitä pitää ehdottomasti saada aikaiseksi? Auttaisivatko tavoitteet tekemään alkaneesta vuodesta paremman vai aiheuttaisivatko ne vain vielä lisää stressiä tähän muutenkin kaaottiseen elämäntilanteeseen? Ja jos jotain tavoitteita asettaa, pitääkö niiden olla isoja, aikaavieviä ja suuria? Vai voiko tavoitteeksi asettaa pieniä asioita ja tekoja?

Sillä en missään tapauksessa halua stressata itseäni jo vuoden ensimmäisten päivien aikana asettamalla tavoitteita, joiden pitäminen ei välttämättä ole helppoa, jotka vievät kauheasti aikaa ja aiheuttavat enemmän ahdistusta kuin tuovat iloa. Eihän siinä ole mitään järkeä, ei elämän niin kuulu mennä. Muutaman tavoitteen kuitenkin olen keksinyt, pieniä sellaisia. Kuitenkin nämä "tavoitteet" voivat auttaa jaksamaan paremmin, voimaan paremmin ja nauttimaan enemmän elämästä - se jos mikä on hyvä tavoite kylläkin. Voisinko oppia näiden tavoitteiden avulla olemaan rennompi mutsi?

 

Tänä vuonna siis yritän:

- nalkuttaa vähemmän

- hymyillä enemmän

- leikkiä enemmän lasten kanssa

- kuunnella omaa jaksamistani

- roikkua vähemmän somessa

- suunnitella paremmin viikon ruokalistan ja pitää siitä kiinni (mutta jos se ei onnistu, valmisruoka on aina parempi vaihtoehto kuin ei ruokaa ollenkaan!)

- uskaltaa toteuttaa unelmiani

- ulkoilla enemmän

- vähentää herkuttelua edes hitusen

- nauttia elämästä tässä ja nyt

 

Oletko sinä tehnyt lupauksia tai tavoitteita tälle vuodelle?


Seuraatko jo Kukkahattuäitiä Facebookissa? Sinne päivittyy ajatuksia ja kuvia äitiydestä ja lapsiperhekaaoksesta. Väsymys ei ole kiellettyä, Kukkahattuäiti elää rehellistä lapsiperhekaaosta kolmen pojan äitinä.

 

Vuosi 2017: väsymystä, rakkautta ja vertaistukea

Enää kolme päivää ja tämäkin vuosi on paketissa, kotiäitiyttä on takana jo melkein kaksi vuotta. Aika on mennyt välillä liiankin vauhdikkaasti, minkä huomaa erityisesti Pätkän kasvussa ja kehityksessä. Ja silti päivät ovat välillä madelleet, viikot tuntuneet pitkiltä lasten riehuessa ja riidellessä. Tylsää hetkeä ei ole tainnut montaakaan tulla vastaan, vaikka lapset niin usein vakuuttavatkin. Pitäisi varmaan opetella delegoimaan kotitöitä heille enemmänkin, jos tylsää meinaa aina vain olla.

Kelohonka, Ylläs - Kukkahattuäiti-blogi.jpg

Vuoden kiiruhtaessa loppua kohden myös väsymys tuntuu lisääntyvän, sekä lasten että erityisesti äidin. Olo on melko uupunut, vetämätön. Ajatus ei tunnu enää kulkevan, mitään ei jaksaisi oikein tehdä. Tämä jatkuva harmaus on varmasti osasyyllinen, sillä yhtenä päivänä aurinko kurkki hetken ja olo oli heti energisempi. Kuitenkin kulunut vuosi on verottanut energiaa ja innolla jo odotan, että tämä vuosi loppuu ja uusia alkaa. Sillä toivon, että uusi vuosi toisi jälleen uuden alun ja uusi alku tarkoittaisi myös pirteämpää ja energisempää oloa.

Väsymykseltäni en ole kauheasti jaksanut kirjoittaa blogiin mitään sen syvällisempiä mietteitä, mutta toisaalta, tarvitseeko kaikkien ajatusten niin syvällisiä aina ollakaan? Eikö välillä voisi vain olla ja nauttia elämästä, ilman että purkaa kaikki ajatukset ja asiat pieniksi atomeiksi ja syynää jokaisen erikseen. Se jos mikä on hyvin raskasta puuhaa, kokemuksen syvällä rintaäänellä kerron.

Tavoitteena on jatkaa blogia myös ensi vuonna, mitä kaikkea vuosi sitten tuokaan tullessaan. Kun aloitin Kukkahattuäiti-blogin pitämisen, halusin kirjoittaa äitiydestä. Asiasta, mikä on itselleni tärkeä ja ajankohtainen. Edelleen haluan samaa. Jossain välissä pelkäsin, että valitan liikaa. Mutta yksi saamani palaute kertoi, että on mukava kuulla, että muissakin perheissä on samanlaista. Siis kaaosta. Ja pitkään pohdittuani ja asiaa pyöriteltyäni (kyllä vain, en taida mitään muuta oikein osatakaan) totesin, että juurikin näin.

On kiva, jos omat kokemukseni tuovat edes jollekulle lukijalle jonkinlaista vertaistukea. Sillä juuri sitä me äidit usein tarvitsemme, vertaistukea. Vertaisutukea ihmisiltä, jotka tietävät, mitä on oikeasti olla äiti. Miten ihanaa ja samalla järjettömän raskasta se voikaan olla. Miten paljon lapsiaan voikaan rakastaa ja samalla olla todella raivoissaan heidän käytöksestään. Miten väsynyt voikaa olla valvottujen öiden, huolien ja murheiden, huolenpidon ja rakastamisen taakan alla. Ja miten yksinäistä äitiys voi välillä ollakaan. Toivoisin, ettei kukaan joutuisi jäämään yksin äitiyteen liittyvien tunteidensa kanssa, vaan jokaisella olisi joku, jonka kanssa niistä puhua. 

 

Kiitos kaikille tästä vuodesta JA IHANAA VUOTTA 2018!

 

(Väsymys on ollut kaverinani myös viime vuonna. Lue lisää: Väsyneen äidin sähellykset)


Seuraatko jo Kukkahattuäitiä Facebookissa? Sinne päivittyy ajatuksia ja kuvia äitiydestä ja lapsiperhekaaoksesta. Väsymys ei ole kiellettyä, Kukkahattuäiti elää rehellistä lapsiperhekaaosta kolmen pojan äitinä.

 

 

Joulunalusviikko - vuoden pisin viikko?

Mitenhän monessa kodissa tälläkin hetkellä lapset säntäilevät tuulispäinä huoneesta toiseen ja jaksavat keskittyä normaaliakin heikommin mihinkään tekemiseen? Mitenhän monessa kodissa desibelit nousevat hetki hetkeltä korkeammiksi, saaden vanhempien korvat soimaan, hermot kiristymään? Mitenhän monessa kodissa pienet ja suuremmatkin vipeltäjät odottavat joulua jo niin malttamattomina, ettei mistään meinaa tulla enää mitään? Ja mitenhän moni vanhempi toivoo, että joulu olisi jo ohi?

Meidän joulu, kukkahattuaiti.com-4.jpg

Tämä joulunalusviikko (vai onko nyt jouluviikko) nimittäin tuntuu vuoden pisimmältä viikolta. Lapset eivät jaksaisi enää odottaa joulua, tai niitä lahjoja lähinnä, ja meno on sen mukaista. Juostaan, hypitään, kiljutaan, tapellaan. Riitaa tulee pienen pienistä asioista vielä normaaliakin enemmän, koko ajan. Mihinkään ei oikein malteta keskittyä muutamaa minuuttia kauempaa. Ja auta armias, jos joku jotain tekemistä keksiikin hieman pitemmäksi ajaksi: toinen menee hyvin todennäköisesti perässä ärsyttämään. Äidin pitäisi istua vieressä, mielellään kyljessä kiinni. Hoitaa jotenkin siitä omat hommansa, toimia samalla erotuomarina ja viihdyttäjänä. Kun ei ole mitään tekemistä.

Tähän asti kalenteriluukut on avattu rauhassa, mutta ei enää. Nyt kuvakalenteria saa jo teipata kasaan liian innokkaiden luukunaukaisijoiden jäljiltä. Tuleekohan se joulu nopeammin, jos avaa useamman luukun kerralla. Kuusi pitäisi koristella, miksei sitä tehdä nyt heti!? Ja vaikka kukaan ei olekaan vielä ääneen kysynyt, niin miten monta yötä siihen jouluun oikein on. Kun ei enää millään jaksaisi odottaa. Ei yhtään!

Viimeistään näin joulua edeltävällä viikolla oma joulumieli alkaa kadota. Tekisi mieli poistaa koristeita kaaoksen lisääntymisen tahtiin. Jos noudattaisin tätä, kotona ei olisi enää mitään jouluista jäljellä. Yritän olla olematta niin inhottava ihminen. Sen sijaan yritän ylläpitää joulumieltä, luoda kotiin jollain epätoivoisella tavalla joulurauhaa - mikä ei taida ikinä onnistua. Mikään kirja kun ei tunnu enää kelpaavan, mikään lautapeli ei houkuta. Ja miksei sieltä kaupastakaan saa mitään kivaa lelua, vaikka niitä lapsille käytävillä melkein väkisin tyrkytetään. "Joulu on kohta, nyt ei osteta mitään leluja" ei tunnu riittävän vastaukseksi meidän joulupukkiin uskoville lapsille. Vielä kieli on pysynyt kurissa, enkä ole tiuskaissut totuutta joululahjojen alkuperästä. Siinä jos missä taitaa mennä huonon äidin raja.

Meidän joulu, kukkahattuaiti.com-3.jpg

Jotain tekemistä pitäisi lapsille keksiä, vaan mitähän se voisi olla. Ehkäpä meillä testataan vielä joitain uusia reseptejä ennen joulua. Tai leivotaan lisää pipareita. Tai askarrellaan koristeita. Tai voisihan sitä lähteä vaikka kirjastoon, jos uudet kirjat jaksaisivat kiinnostaa edes hetken ajan. Jotain on kuitenkin keksittävä ja pian. Ja mikä tärkeintä, itseä on pakko yrittää psyykata, että jaksaa nämä jäljellä olevat päivät. Kai ne jotenkin kestää. Ja jos tämä kaaos oikein pahaksi äityy, voi aina lohduttautua ajatuksella: viikon kuluttua joulu on jo ohi.

 

Miten teillä saadaan nämä viimeiset päivät ennen joulua kulumaan?

 


Seuraatko Kukkahattuäitiä jo Facebookissa? Sinne päivittyy tavallisen, välillä hyvinkin väsyneen äidin kuvia ja mietteitä tavallisesta lapsiperhearjesta. Kukkahattuäiti elää rehellisesti keskellä lapsiperhekaaosta.