Sivut

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Taivaskeronkierros, Pallas

(Julkaistu alunperin 24.8.2017)



Pallas on jäänyt meille vieraaksi paikaksi, vaikka sinne ei Äkäslompolosta matkaa kauheasti olekaan. Viikon lomalla ei ehdi käydä edes kaikilla haluamillaan Ylläksen tuntureilla, luontopoluilla ym, joten Pallakselle ei ole tullut aiemmin lähdettyä. Tänä vuonna kahden Äkäslompolossa vietetyn kesälomaviikon aikana ehdimme vihdoin vierailemaan myös Pallaksella ja hyvä niin, oli kyllä ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka.

Etukäteen katsottiin hieman, mille reitille lähdettäisi ja Pallastuntureiden korkeimmalle huipulle, Taivaskerolle (809m) kulkeva reitti kuulosti sopivalta. Taivaskeronkierros on 9 km pituinen, mutta sen verran helppokulkuinen reitti, että lapsetkin jaksoivat sen kävellä. Myöhemmin tosin huomasin, että reitti on määritelty keskivaikeaksi, syynä lienee muutamat jyrkemmät nousut ja laskut. Reitti lähtee Pallastunturin luontokeskukselta, mihin on helppo jättää auto parkkiin.






Starttasimme Taivaskeronkierroksen luontokeskuksen ja hotellin välistä, leveää pitkospuupolkua pitkin tunturimaiseman avautuessa eteemme ja sivullemme saman tien. Reitin voi kulkea myös toiseen suuntaan, hotellin takaa aloittaen. Pitkospuut ovat meidän viisivuotiaan Murun suuressa suosiossa, joten vaikka reitin pituus olikin tällä kerralla myös lasten tiedossa, ainakin Muru aloitti sen iloisena. Pikkuhiljaa polku alkaa nousta tunturia ylemmäs, aluksi hyvin loivasti.









Reitti on hyvin merkitty: aluksi tien reunalla näkyy ristimerkkejä lähes Taivaskerolle asti. Sen jälkeen reitillä pysyy hyvin sinisiä tolppia seuraamalla. Heinäkuun toisella viikolla järjestettiin Nuts Pallas-juoksutapahtuma, mihin oli tuotu opasmerkit jo valmiiksi, joten sinisten tolppien vieressä oli myös oransseja lippuja, joita siellä ei yleensä ole. Useassa kohdassa polku haarautuu hetkeksi kahteen suuntaan, mutta molempia reittejä pitkin pääsee aina samaan paikkaan. Lapsista olikin kiva lähteä mahdollisuuksien mukaan kulkemaan hetkeksi eri polkua kuin mitä me vanhemmat kuljimme ja odottaa sitten edellä.












Reitti on lähes Taivaskerolle asti siisti ja helppokulkuinen tunturipolku. Ympärillä näkyy tunturihuippuja, tunturikanervaa ja retkipäivänämme myös matalalla olevia pilviä. Välillä tunturit näyttävät olevan kokonaan pilven sisällä piilossa ja lapset yrittivätkin kiirehtiä huipulle, jotta pääsisivät pilven sisään. Viimeinen nousu ennen Taivaskeron saavuttamista kulkee rakkakiviä pitkin ja ennen rakkakiviä hieman polusta kauempana, avaralla nummella aukesi jälleen upea, kauas kantava maisema.








Taivaskero on helppokulkuista rakkakiveä. Sieltäkin löytyy kivikasoja, vaikka jokaisen retkeilijän tulisikin muistaa, ettei luonnontilaisen tunturin kiviin saa koskea, eikä niistä saa tehdä kasoja. Huipulta löytyy myös kyltti, mikä kertoo Olympiasoihdun lähteneen sieltä. Tästä aiheesta saikin mielenkiintoisen keskustelun lasten kanssa. Ylhäällä huipulla tuuli kovasti, mutta jäimme ison kivikasan viereen pitämään evästaukoa maisemia ihaillen. Pian matkaa oli kuitenkin taas jatkettava, sillä tuuli alkoi tuoda sadepilviä kovaa vauhtia lähemmäs.








Reitti huipulta alas jatkuu edelleen hyvin merkittynä. Välillä kuljetaan rakkakiviä pitkin, välillä tunturipolkua. Kaunis tunturimaisema ei katoa mihinkään, edessä siintää jo uusi nousu. Kurussa oli vielä lunta, edellisellä viikolla sitä oli satanut Pallaksella reippaamminkin. Lapset olisivat halunneet mennä kurua alas, mutta seurasimme kuitenkin mieluummin merkittyä reittiä. Tuuli toi sadepilvet nopeasti yllemme, mutta onneksemme vettä satoi vain hetken, emme kastuneet juurikaan.





Viimeinenkään nousu ei ole haastava, tasaista tunturitietä on helppo nousta. Ylhäältä näkee selkeällä säällä myös Yllästunturin, mikä ilahdutti hieman lapsia. He alkoivat tässä vaiheessa olla jo väsyneitä ja pettyneitä, kun eivät olleetkaan päässeet Taivaskerolla pilven sisään. Pettymys muuttui pian kuitenkin riemuksi, kun pilvet hotkaisivat meidän sisäänsä. Voi sitä riemua, mikä vanhemmista pojistani pääsikään sumun keskellä.









Alas luontokeskukselle päästyämme törmäsimme vielä Pätkän riemuksi porotokkaan. Yksivuotiaamme oli poroista innoissaan ja katseli niitä pitkään sylissäni. Poika oli tämänkin reitin kulkenut rinkassa, joten poroja oli kiva katsella niin, että pystyi itse kääntymään kunnolla. Väsyneinä mutta tyytyväisinä lähdimme kohti Yllästä – takaisin tulisimme varmasti.


Seuraatko jo Kukkahattuäitiä Facebookissa?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki kommentit ilahduttavat ja vastaan niihin aina mahdollisimman pian.