Sivut

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Mopokurskit, jatkuva pelon aihe

(Julkaistu alunperin 23.8.2017)




Lämmin ja sateeton kesäilta, loistava ajankohta lähteä perheen kanssa kävelylle. Reitiksi valikoitui rauhallinen hiekkatie junaradan varressa, siellä ei tarvinnut väistellä autoja. Pätkäkin nostettiin pois rattaista, pääsi ihmettelemään kiviä ja kukkia. 1-vuotiaan logiikalla paras paikka aarteiden tutkimiselle oli tiellä, mutta annettiin istua siinä. Missään ei ollut muita kävelijöitä, saisi poika kerrankin katsella rauhassa. Hetken oli rauhallista ja hiljaista.

Mopo tuli kovaa, kuulin sen jo kaukaa. Näin, että se kääntyi kävelytielle ja menin keskelle tietä seisomaan, muistuttamaan että siellä ei mopolla ollut asiaa. Mitä teki kuljettaja? Lisäsi nopeutta ja ajoi pokkana ohitseni. Tyrmistyneenä jäin huutamaan kuskin perään. Sillä vasta kun mopo oli kohdallani, muistin tiellä istuvan pikkuiseni. Onneksi isommat lapset pitivät pikkuveljestä kiinni, ettei poika juossut mopon alle ihastuneena.

Se oli täpärällä, liian täpärällä. Jos en olisi itse seissyt niin keskellä, rattaat toisella puolellani, en välttämättä kirjoittaisi tätä enää kolmen lapsen äitinä. Kuljettaja näki varmasti rattaat, näki kaksi isompaa poikaa. Näki viittoilevan naisen ja teki valintansa: Kaahasi kovaa vauhtia pienten lasten ohi, kävelytiellä. Edelleen syke nousee, kun muistelen tapahtunutta. Edelleen käyn isompien lasten kanssa keskusteluja, jotka lapset aloittavat: "Pätkä melkein kuoli, kun mopo kaahasi ohi". Ja edelleen syytän itseäni, etten tajunnut nostaa Pätkää syliini, turvaan tieltä. Mitään ei onneksi sattunut, kaikki on edelleen hyvin. Mutta syyllisyys kalvaa, syyttää huolimatonta äitiä.




Tuosta tapahtumasta on jo muutama kuukausi. En meinannut asiaa sen enempää enää murehtia, mutta sitten samantapainen tilanne toistui jälleen: Annoin Pätkän kävellä leikkipuistoalueelta lähtiessämme, rauhallisella tiellä kun olimme. Moottoriajoneuvoilla ei ollut tielle mitään asiaa, joten uskalsin antaa pojan tulla muutama metri perässäni, taakseni jatkuvasti vilkuillen. Mopon ääni kuului jälleen kaukaa ja yritin paikantaa, mistä se tuli. Kulkisiko autotiellä, kuuluiko ääni sieltä?

Valitettavasti ei, mopo tuli liikunta-alueen läpi. Kuljettaja valitsi tietoisesti reitin, missä on pieniä lapsia. Reitin, mihin mopolla ei ollut mitään asiaa. Mitä hänen päässään oikein liikkui? Liikkuiko yhtään mitään? Tällä kerralla Pätkä ei ollut ihastuksissaan, vaan pelästyi kovasti lähestyvää pärinää. Ehdin juosta hakemaan pojan syliini, turvaan. Mopo ei ajanut ohitseni, vaan kääntyi metsäpolulle. Möykkyinen polku saattoi kuitenkin olla kuljettajalle mukavampi vaihtoehto kuin vihaisen äidin kohtaaminen. 




Olen todella kyllästynyt paikkakuntani mopoilijoihin. Tietenkin osa kykenee kulkemaan liikenteessä sääntöjen mukaan, väistää kun pitää ja antaa jopa tietä suojatietä ylittävälle. Mutta sitten on näitä, jotka kaahaavat tuhatta ja sataa väärässä paikassa. Vähät välittävät siitä, liikkuuko ympärillä kävelijöitä tai varsinkaan lapsia. Jonkun järjen pitäisi päässä koputtaa, jos näkee esim. lastenrattaat. Siinä on varmasti silloin ympärillä myös lapsia. Ja lapset eivät aina liiku mitenkään ennalta-arvattavasti. Isommatkin lapset saattavat yhtäkkiä juosta tielle, pienemmistä puhumattakaan. Tällaisen on pakko loppua. Pitääkö jonkun äidin oikeasti menettää lapsensa ennen kuin mopoilijat alkavat noudattaa liikennesääntöjä - vai alkavatko sittenkään?


Onko muilla samantapaisia kokemuksia vai asuuko muualla Suomessa järkevämpiä mopokuskeja? 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki kommentit ilahduttavat ja vastaan niihin aina mahdollisimman pian.