Sivut

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Matka kohti unelma-ammattiani on alkanut


Vähintään 17 vuotta haaveilua ja unelmointia. Unelma-ammatti kulki mukana vuodesta toiseen, piti vähintään alitajunnasta tiukan otteen. Sitten joskus, entä jos, olisinpa, voisinpa. Jossittelu ja haaveilu olivat tiukasti toisissaan kiinni. Unelma tuntui kaukaiselta, epätodelliselta. Ehkä se kulkisi elämässä mukana, antaisi voimaa jaksaa tasapaksua arkea ja työtä, jolla ei tuntunut olevan tarkoitusta. Koska enhän minä voisi unelmani eteen mitään tehdä. En uskaltaisi.




Opettajuus tuntui omalta jutulta lapsesta asti. Ystäväperheen pojat eivät varmasti suuresti riemastuneet, kun 8-vuotiaana ilmoitin topakasti, että nyt leikittäisi koulua - taas. Leikkimatkalaukku pulpetiksi, kynät ja paperit eteen ja pikkusiskolle aakkosia opettamaan. Kummasti muut leikkijät katosivat nopeasti, kun tiukkapipoinen opettaja alkoi mäkättää viivotin kädessä jotain muka-tosi-tärkeää-faktaa. Itselle jäi mahtavat muistot noista leikeistä, leikkioppilaistani en ole niinkään varma.

Tykkäsin jo lapsena kovasti pienistä lapsista. Mitä pienempi taapero, sitä ihanampi ja suloisempi. 3-vuotiaan kanssa pystyi jo tekemään vaikka mitä, sehän ymmärsi ja mikä tärkeintä, sitä ymmärsi. Ainakin joskus. Nuoremmat sisarukseni kasvoivat, eivätkä ymmärrettävästi suostuneet enää näyttelemään pieniä taaperoita, mutta onneksi perheleireillä ym. oli minua reilusti nuorempia lapsia, joiden kanssa sain touhuta ja jotka tykkäsivät touhuta minun kanssani. Niin paljon, että yhden synttäreilläkin kävin vieraana.

Tet-paikkaa 8. luokalla ei kauaa tarvinnut miettiä: päiväkotiin. Kaksi viikkoa vahvistivat tulevaisuudensuunnitelmiani; kyllä se paikkani päiväkodissa olisi. Ymmärsin lapsia, tykkäsin touhuta heidän kanssaan. Luin kirjoja ja pidin sylissä. Ja nautin joka hetkestä. Oli tylsä mennä takaisin kouluun sen jakson jälkeen. Mutta päätin, että tulevaisuudessa työskentelisin vielä siellä.

Elämä ei kuitenkaan mene aina niin kuin on suunnitellut, ei mennyt nytkään. Monessa tienhaarassa valitsin polun, joka vei kauemmas unelmastani. En kadu juurikaan valintojani, uskon että näin kuuluikin mennä. Tapasin mieheni, perustimme perheen. Opiskelin ammatin, mistä ei tulevaisuudessa ole mitään haittaa. Haalin elämänkokemusta - ja jatkoin aina vain haaveiluani. Suoritin jopa kursseja, joista voisi olla tulevaisuudessa hyötyä unelma-ammatissani. Ja siltikään en uskaltanut tehdä muuta haaveeni eteen. En moneen, moneen vuoteen.

Vuosi sitten kesällä jokin kuitenkin muuttui. Tiesin, etten voisi enää palata vanhempainvapaalta samalle alalle kuin missä olen vuosia työskennellyt. Määräaikainen työsuhteenikin päättyi, jäin lasten kanssa kotiin pidemmäksi ajaksi kuin oli alunperin tarkoitus. Ja haaveeni nosti päätään jälleen, mutta tällä kerralla uskalsin kuunnella sitä. Uskalsin tehdä asian eteen jotain.


Vakava-koe


Koko kevään uurastin pääsykokeisiin liittyen. Tajusin, etten pystyisi siihen yksin, en kotona ollessani, en olemassa olevilla voimavaroillani. Liityin siis pääsykoevalmennukseen. Ensin opettelin oppimaan. Vasta 32-vuotiaana opin kunnolla, miten voinkaan oppia enemmän, muistaa paremmin. Välillä itketti, kun oli niin hankalaa. Opettelin menemään epämukavuusalueelleni ja myös pysymään siellä hetkiä. Välillä heräsin aamulla ennen viittä, jotta ehdin opiskella muutaman tunnin ennen kuin lapset heräsivät. Iltaisin jatkoin opiskelua vielä sen jälkeen, kun lapset olivat jo nukkumassa. Muistiinpanoja, mind mappeja ja muistilappuja kertyi korkeat pinot. Valmennuskurssin aikataulussa pysyminen vaati välillä suuria ponnisteluja, myös muulta perheeltä. Ja minä nautin kaikesta. Kevät oli ihanaa aikaa - sain tehdä jotain, mistä oikeasti nautin: opiskella.

Puurtaminen ja uurastus jatkuivat kesäkuun puoleenväliin. Kirjallisista kokeista selvittyäni aloitin soveltuvuuskokeeseen valmistautumisen. Jälleen maksoin hieman valmennuksesta. Ja se kannatti, ehdottomasti. Sain paljon kysymyksiä, joiden avulla miettiä, pohtia ja pähkäillä. Kuka minä olen? Miksi haluan alalle? Mitkä ovat heikkouteni ja vahvuuteni? Piti mennä pintaa syvemmälle, oikeasti sukeltaa sisimpäänsä. Kaikki sieltä löytyvä ei ollut niin mieluista, esiin tuli paljon muutakin kuin vain alaan liittyviä asioita. Tutustuin itseeni paremmin, siitä aion jatkaa edelleen.






Yksi suuri etappi kohti unelmaani oli eilinen, kun sain tiedon, että minulle myönnettiin opiskelupaikka Helsingin yliopistosta. Syksyllä meidän perheen arki muuttuu suuresti, sillä tämä äiti lähtee opiskelemaan kasvatustieteitä ja joku päivä valmistun unelma-ammattiini: lastentarhanopettajaksi.


Muistakaa, että unelmista ei kannata päästää irti - 
ne voivat oikeasti toteutua, kunhan uskaltaa tehdä töitä niiden eteen!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki kommentit ilahduttavat ja vastaan niihin aina mahdollisimman pian.