Sivut

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Saako äiti pelätä koiria?

(Julkaistu alunperin 23.10.2017)




Koirat ovat suloisia, koiranpennut varsinkin. Jopa koirapelosta kärsivä myöntää tämän melko varmasti. Kaikki eivät kuitenkaan halua tehdä lähempää tuttavuutta häntää heiluttavien haukkujien kanssa. Kaikki eivät ole koiraihmisiä. Ja osa pelkää koiria. Paljon. Oma pelkotilani vaihtelee jaksoittain, vaikkakin ihan viime kuukausina se on selvästi lieventynyt – jopa pysyvästi, vihdoinkin?


“Kaikki eivät ole koiraihmisiä. Ja osa pelkää koiria.

Hihnassa olevat koirat eivät yleensä ole niin pelottavia, riippuen tietenkin rodusta. Silti joka kerta juoksevan tai haukkuvan koiran nähdessäni vilkaisen omistajaa, varmistan että koira on varmasti tukevassa otteessa. Että olen itse varmasti turvassa. Vapaana juoksevat koirat pelottavat eniten. Varsinkin ne, jotka tulevat aivan viereen. Haistelemaan tai jopa hyppimään. Ei ole väliä, onko pomppiva karvaturri iso vai pieni, pelko saa vallan. Jähmetyn. Sydän pomppii kovaa, haluaisin vain juosta karkuun. Aikuisena kuitenkin ymmärrän, että juosta ei voi. Nuorempana yritin liikkua koirasta poispäin, siinä koskaan onnistumatta. Paikallaan on vaikea pysyä, kun itsesuojeluvaisto käskee paeta.

Koiria pelkäävää on turha kehottaa pysymään paikallaan. Kun pelko saa vallan, siinä on vaikea kuunnella järkeä. Ympärillä juokseva, hyppivä ja haukkuva koira tuntuu todellisesta koostaan riippumatta valtavalta. Pakokauhun iskiessä muu maailma mustenee, keskiössä on vain pelko ja pelonaiheuttaja.

Koiranomistajat harvoin tuntuvat ymmärtävän, että osa pelkää kuollakseen heidän suloista lemmikkimuruaan. Koiranomistaja tuntee koiransa, tuntee sen luonteen. Koirapelkoinen näkee koiran terävät hampaat ja nopeat liikkeet. Pahinta on törmätä vapaana olevaan koiraan, jota omistaja ei välttämättä edes pyydä luokseen.

Nykyään, monen kerran nöyryyttämänä kerron minua vapaana tervehtimään tulevan koiran omistajalle pelkääväni koiria. Häpeä ja nolous on unohdettava, mikäli haluan selviytyä tilanteesta edes jotenkuten kunnialla, purskahtamatta itkuun. Lähes joka kerta hölmistynyt omistaja hakee koiransa nopeasti pois. Ja lähes joka kerta näen hämmästyksen omistajan kasvoilla, onko tuo tosissaan? Pelkääkö tosissaan hänen pörrökultaansa. Ja liian usein kuitenkin tuntuu, että minun olisi syytä pahoitella sitä, että pelkään koiria. Että pyydän ottamaan vapaana liikkuvan temmeltäjän kiinni, koska pelkään niin paljon. Pitääkö koirapelkoa pahoitella?

Sillä mitä muuta pelkoa pitäisi pahoitella? Jos pelkää ahtaita tai korkeita paikkoja, hämähäkkejä tai pimeää, ihmiset tuntuvat ymmärtävän paremmin. Mutta jos pelkää koiria, oma pelkonsa on joko yritettävä pitää piilossa tai sitten sitä joutuu selittelemään posket punaisina uudelleen ja uudelleen. "Ei, koira ei ole koskaan purrut. Ei, en tiedä miksi pelkään koiria. Ja kyllä, ymmärrän ettei teidän koiraa tarvitse pelätä. Mutta pelkään silti ja paljon." Pahinta, mitä muut ihmiset voivat tehdä, on vähätellä tuota pelkoa. Ja silti sitä tapahtuu liian usein.

Koirapelkoni on kuitenkin vuosien varrella lieventynyt, ainakin jonkin verran ja ainakin välillä. Reilu 12 vuotta sitten tutustuin nimittäin ensimmäiseen koiraan, jota en alun jälkeen pelännyt. Mieheni vanhempien koira oli vuoden, kun tutustuimme, saman ikäinen kuin pikkuveljeni. Järkeilin, että koirakin oli vasta lapsi, jota ei tarvinnut pelätä. Yhteisiin vuosiimme mahtui vaikka mitä, kuten useita mökkireissuja. Koiraystäväni sai myös tutustua kaikkiin kolmeen lapseeni vauvasta asti. Viime keväänä tuo ystäväni nukahti kuitenkin ikiuneen.

Alkusyksystä appivanhemmat ottivat uuden koiran, pienen tuhisevan pennun. Vaikka järki sanoi, että uusi koira oli vielä vauva, ensitapaamisemme pelotti, kauhistutti. Siitä syystä otinkin itseäni niskasta, kävin katsomassa koiraa heti tulopäivänä ja omaksi hämmästyksekseni pidin ensimmäistä kertaa elämässäni koiraa sylissä. Suloista, ihanaa ja mahdottoman rauhallista koiravauvaa.


“Salasin pitkään pelkoni lapsiltani, mutta muutama vuosi sitten kerroin heille. Halusin näyttää, että äitikin voi ja saa pelätä jotain.

Salasin pitkään pelkoni lapsiltani, mutta muutama vuosi sitten kerroin heille. Halusin näyttää, että äitikin voi ja saa pelätä jotain. Juttelimme pitkään, miksi pelkään koiria ja mietimme, miten voisin olla pelkäämättä niitä. Aluksi hölmistyneet lapset ymmärsivät, että äiti pelkää koiria samalla tavalla kuin he pelkäävät jotain muita asioita. Se oli lapsilleni luonnollinen asia ja huomasin, että ehkä jopa helpottava: äiti todellakin pelkää jotain, mutta pystyy silti liikkumaan pelonkohteiden lähellä. Maailma ei kaadu siihen, jokaisella on oikeus pelätä jotain. Ja kun kertoo ääneen, että pelkää, osa pelosta saattaa kariutua jo siihen. 

Nyt minä olen se, joka sanoo lapsilleen, ettei uteliasta koiranpentua tarvitse pelätä. Uskallan ottaa koiran syliin ja viedä kauemmas jännittyneen taaperoni luota. Edelleen pelkään muita koiria, mutta uutta tulokasta en pysty pelkäämään. Ehkä mukana on jonkin verran myös äidin suojeluvaistoa: koiranpentu kun käyttäytyy hyvin samalla tavalla kuin omatkin lapseni. Sekin on vielä lapsi.

Onko koirapelko kuinka yleistä tai harvinaista, en osaa sanoa. Se on kuitenkin pelko siinä missä mikä tahansa muukin. Haluan muistuttaa, että koirapelkoa ei missään tapauksessa pidä vähätellä. Ei lasten, eikä aikuisten kokemaa. Siinä ei auta muiden vakuuttelut, rauhoittelut tai koiran lähelle pakottaminen. Ainoa, mikä auttaa, on aika. Ehkä. 


Pelkäätkö itse koiria tai tunnetko jonkun, joka pelkää?



Seuraathan jo Kukkahattuäitiä Facebookissa



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki kommentit ilahduttavat ja vastaan niihin aina mahdollisimman pian.