Sivut

torstai 11. elokuuta 2016

Yllästunturin valloitus

Kun olemme lomalla Ylläksellä, ulkoilemme mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman paljon. Tänä vuonna koko perheelle hankittiin varsikengät matkaan, jotta kävely olisi mahdollisimman kuivaa ja tukevaa. Vaihteleva ja epävakainen sää on hankaloittanut hieman ulkoilua, mutta päivittäin ulos ollaan onneksi päästy. Sateen sattuessa maisemia voi ihastella myös autosta.

Velhopolku oli niin kiva paikka, että haluttiin lähteä uudelle luontopolulle. Ajatuksena oli, että käveltäisi Kesänkijärven ympäri kulkeva 6km pitkä Hillapolku. Tuokin reitti on viime kesältä tuttu ja maasto on niin helppoa, että nelivuotiaskin jaksaisi sen kävellä. 

Lähteminen ei koskaan suju meiltä nopeasti. Sujuuko se muissa lapsiperheissä? Ensin piti odottaa, että vauva heräisi aamupäiväuniltaan, ja heräsikin vain hetken nukuttuaan. Loistava alku retkelle, kun vauva nukkui vain pienet tirsat, kitisisikö koko matkan? Sitten piti laittaa vanhemmille pojille ruokaa, koska aamupalasta oli jo sen verran pitkä aika. Ruoan jälkeen kerättiin tarvittavat tavarat kasaan, koska en ollut tajunnut tehdä sitä vauvan nukkuessa. Kun kaikki muu oli valmista, huomasin itse olevani edelleen yöpuvussa. Kiireesti oikeat vaatteet päälle ja lapset ja tavarat autoon. Ja alkoi sataa.

Hillapolku piti jättää toiseen päivään ja lähdettiin etsimään sateetonta paikkaa. Toisella puolella Yllästunturia, hiihtokeskuksen puolella, ei satanut, joten sinne siis. Perillä paistoi aurinko ja päätettiin, että josko tänä vuonna päästäisi kävelemällä tunturinhuipulle. Tämä on ollut jo useana kesänä tavoite, mihin ei olla päästy. Nyt lähdettiin ylös eri puolelta tunturia ja tie vaikutti ainakin aluksi tarpeeksi loivalta.


Yllästunturi

Puoliväliin päästiin, ennen kuin sade siirtyi meidän puolella tunturia. Ja vettä tuli paljon. Kaatosateessa ei ollut mikään nautinto kävellä vauva kantorepussa, väsynyt nelivuotias vieressä valittamassa selkäkipua. Selkäkipu talttui onneksi Nalle Puhin aamujumppaa matkiessa: kädet ylös taivasta kohti, kurota kovasti ja sitten alas varpaisiin. Ja uudelleen. Muutaman kerran poika jaksoi nauraen jumpata, mutta lopulta loppua kohden jyrkkenevä nousu oli liikaa. Itse en pystynyt ottamaan nelivuotiasta syliin, vaikka olisin halunnut. En ole niin voimakas, että olisin saanut nostettua pojan jotenkin järkevästi syliin tai edes reppariin, kun vauva on kantorepussa. Oli surkeaa katsoa, miten oma lapsi seisoi väsyneenä ja märkänä kaatosateessa. Onneksi mies sai kannettua pojan sylissään loppumatkan.

Sadepilvet saapuvat

Ylhäällä vietettiin pitkä tovi Ylläskammi 718-ravintolassa. Kupillinen kahvia toi kummasti taas energiaa. Pojille ostettiin donitsien lisäksi vielä kanakori, mikä tyhjeni sellaisella vauhdilla, että huomasi kiipeämisen verottaneen voimia. Vauva makoili syömisen ajan jokellellen tyytyväisenä pöydällä. Kantorepun päälle sai viritettyä melko hyvin kertakäyttöisen sadetakin ja sen alla vauva pysyi kuivana. Onneksi vauva viihtyi siinä pöydällä, koska omat vaatteeni olivat sen verran märät, että muuten olisi ollut märkä vauvakin. Tosin, juuri tällä kerralla, vaippa ei pitänyt. Ja tietenkään ei ollut myöskään vaihtovaippaa mukana. Itselläni oli selässä vain taskullinen juoksuvyö; tuttipullo, äidinmaidonkorviketetra ja kamera vievät kaiken tilan.

Ylläskammi 718:n kanakori

Paluumatkalla vettä tuli vielä enemmän ja alamäkeä oli hankala ja pelottava mennä kaatosateessa kantorepun kanssa. Pelkäsin alkumatkan, että liukastun ja kaadun vauvan päälle. Jotenkin oli kuitenkin pakko kasata itsensä, ettei vauva ja varsinkin edellä kulkeva nelivuotias huomaisi äidin pelkäävän. Nelivuotiaan vilpitön höpöttely ja patojen rakentaminen kivistä ylhäältä virtaavan sadeveden eteen työnsivät pelkoni sivuun ja nautin tosissani poikani touhuamisesta. Vaikka jouduinkin muistuttamaan vähän väliä, että olemme menossa melko jyrkkää tietä alas ja pitää olla varovainen.


Aistiyliherkkä esikoinen oli lopulta vanhemmista pojista se, jota jouduttiin kantamaan loppumatkasta. Poika ei siedä märkiä vaatteita ja sateen kastelemat vaatteet herkistivät tuntoaistin niin pintaan, että kengät, jotka olivat olleet hyvät ennen sadetta, alkoivat sattua. Nilkuttava esikoinen suututti, vaikka pitäisi ymmärtää poikaa paremmin. Varsinkin, kun olen itsekin aistiyliherkkä ihminen. Pojan kiukuttelu tuntui vaan melkoiselta diivailulta, koska hän pystyi halutessaan juoksemaan. Mies armahti lopulta pojan, tai kyllästyi odottamiseen, ja kantoi pojan autolle.


Kaikesta huolimatta autolla oli voittajafiilis. Päästiin tunturinhuipulle, valloitettiin Yllästunturi.  Onnistuttiin kaatosateessa, 4kk ikäisen vauvan kanssa. Hyvä meidän tiimi!


Mistä sinulle on viimeksi tullut voittajafiilis?  Missä tilanteessa olet viimeksi ollut lapsestasi ylpeä? Onko lapsi oppinut jonkin uuden taidon, onnistunut jossain uudessa tai vanhassa asiassa vai jotain muuta? Onko jokin asia sujunut perheen kanssa normaalia paremmin vai oletko itse ylittänyt itsesi jossain?



3 kommenttia:

  1. Hei. Nyt viimein kotiuduttua ehdin käydä vilkaisemassa blogiasi. Tartuin heti tähän Ylläs-postaukseen, koska se on itselle tosi tuttu paikka. Lisäksi mekin toisinaan käydään tunturissa patikoimassa. Palaan kurkkimaan blogiasi vielä tarkemmin =).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun tulit. :) Oletteko käyneet patikoimassa lasten kanssa vai kahdestaan?

      Poista
    2. Kiva kun tulit. :) Oletteko käyneet patikoimassa lasten kanssa vai kahdestaan?

      Poista

Kaikki kommentit ilahduttavat ja vastaan niihin aina mahdollisimman pian.