Sivut

tiistai 9. elokuuta 2016

Luontopolulla lasten kanssa


Ylläs on ykkönen, sanotaan. Ja totta se on! Ylläs ja erityisesti Äkäslompolo on valloittanut tämän äidin sydämen täysin, samoin on käynyt koko perheelleni. Rakastuminen tapahtui neljä kesää sitten. Silloin uskaltauduimme ensimmäistä kertaa matkaan nykyisen nelivuotiaan ollessa 4kk ikäinen eli yhtä vanha kun vauvamme on nyt.

Luonnossa liikkuminen Ylläksen mahtavissa maisemissa antaa uskomattoman paljon energiaa jaksaa arkea kotona. Maisema on paikoin melko karua, mutta ehkä juuri se kiehtookin itseä eniten. Vihreääkin maisemaa kyllä löytyy, esimerkiksi Varkaankurun Velhopolulta.

Lasten kanssa liikkuminen rajoittaa luontopoluilla kulkemista ja niiden tutkimista. Kaksi kesää sitten selvitimme enemmän, mitkä luontopolut olisivat sopivan pituisia silloiselle kaksivuotiaallemme. 3,5km pituinen Varkaankurun Velhopolku kuulosti siltä, että siitä selviytyisi vaikka sitten kantamalla poikaa.


Reitti vakuutti meidät heti. Luontokeskus Kellokkaan pihasta lähtevä Velhopolku kulkee suuren osan matkasta pitkospuita pitkin puiden lomassa. Vieressä kulkee soliseva (paikoin melkein kohiseva) puro ja maisemat on ihanat ja kauniit. Noin puolivälissä oleva nuotiopaikka auttaa lapsia jaksamaan loppuun.

Eilen oli vanhempien poikieni kauan odottama päivä: lähtö Velhopolulle. Vauva viihtyy melko hyvin kantorepussa, joten olo oli luottavainen luontopolulle lähdöstä. Meillä on käytössä catbirdbaby Pikkolo kantoreppu, mikä ei ole Suomessa kauhean yleinen. Reppua ei saanut keväällä kuin muutamasta suomalaisesta verkkokaupasta, tällä hetkellä en löytänyt sitä enää mistään. Ulkomailta repun saisi tilattua ja kuosejakin on useita. Jostain syystä kyseinen merkki ei ole Suomeen ainakaan vielä rantautunut. Sain lainata kaverini reppua ennen ostopäätöstä ja pähkäilin tämän ja Manducan välillä useita päiviä. Pikkolo istui itselleni kuitenkin paremmin, enkä ole katunut hankintaa: hartiat eivät ole kipeytyneet vauvan kantamisesta ja olkaimet saa tukemaan selkää sopivasti. 

Catbirdbaby Pikkolo kantoreppu

Päivä oli harmaa, mutta lähtiessä ei satanut. Vanhemmat pojat juoksivat aluksi yhdessä edellä, joten maisemien ihailu jäi lähinnä äidin tehtäväksi. Pitkospuita oli suhteellisen helppo kulkea kantorepun kanssa, mutta alussa olevat jyrkähköt betonista tehdyt portaat oli hankala kulkea alaspäin. Hitaasti kulkien sekin onneksi onnistui.

Puoliväliin päästiin ennenkuin alkoi sataa. Nuotiopaikka oli korvattu upouudella kodalla, missä oli hyvä olla sateensuojassa. Pojille oli tällä kerralla mukana vain välipalakeksit, kun ennen lähtöä oli juuri syöty. Eihän se tietenkään ollut sama, itsekin tajusin sen kesken reissun. Seuraavalle retkelle täytyy ottaa enemmän evästä. Onneksi metsästä löytyi mustikkaa, mitä nelivuotias reippaana poimi syötäväkseen. 

Useampikin vanhempi henkilö ihasteli meidän reippaita poikia kodalla ja luontopolullakin ohi kävellessään. Lasten kanssa luontopolulla kulkeminen ei ilmeisesti ole niin yleistä kuin voisi olettaa. Ihmettelen, miksei. Omaa sydäntäni lämmitti kuulla, kun omien lasteni reippautta kehuttiin. Olin itsekin heistä ylpeä. Ja erityisen ylpeä olin siitä, että nelivuotias jaksoi tänä vuonna kävellä koko matkan itse. 


Velhopolku ja sen maisemat olivat juuri niin upeat kuin muistinkin. Vauvakin nukahti alkuhuudon jälkeen (ilmeisesti piti pelotella eläimet ja linnut tiehensä), joten ehdin jutustella kävellessä erityisesti nelivuotiaan kanssa. Esikoinen paineli tapansa mukaan reilusti edellä. Velhopolusta jäi muistoksi energinen ja hieman väsynyt olo, kahdella kameralla otettuja valokuvia (mies varsinkin harrastaa luontokuvausta ja ottaa upeita kuvia) sekä nelivuotiaan suohon upottama märkä kenkä. Kaikilla taisi olla kivaa, sillä ei ehditty vielä autoon, kun piti jo vastata kysymykseen, koska mennään uudelleen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki kommentit ilahduttavat ja vastaan niihin aina mahdollisimman pian.