Sivut

maanantai 22. elokuuta 2016

Kuikkaäidin suru



Viikonlopun mökkireissu alkoi hieman tylsissä merkeissä: autorannassa kellui kuollut kuikanpoikanen. Poikanen oli kaislikossa, aluksi sitä ei edes huomannut. Mutta kun pää alaspäin kelluvan poikasen kerran näki, sitä ei voinut olla enää huomaamatta. Mustavalkoinen mytty kellui rauhassa, laineiden heiluttamana.

Vatsassa tuntui kaamea muljahdus, kun tajusin, että kuikanpoikanen, jonka kasvua olimme koko kesän seuranneet, oli kuollut. Enää järvellä ei voi seurata sitä ainoaa tämän kesän kuikkaperhettä. Kuikkia, joita olemme esikoisen ja nelivuotiaan kanssa katsoneet ja seuranneet joka kerta mökillä ollessamme. Kuikanpoikanen onnistui viikko toisensa jälkeen ilahduttaa ja riemastuttaa sekä itseäni että poikiani.

Saimme seurata poikasen kasvua pienestä pörröpäisestä untuvikosta vanhempiensa pienemmäksi versioksi. Näimme usein, miten poikanen ui toisen vanhempansa kanssa järvellä toista vanhempaa etsien. Katselimme, kun poikanen ui vanhempiensa perässä. Aluksi hieman hitaamminen räpiköiden, myöhemmin yhtä sulavasti kuin muukin perhe. Nyt järvellä on enää kuikkapari, ilman poikastaan.

Tuntevatko kuikat surua? Sureeko kuikkaäiti kuollutta poikastaan? Uskon niin, miksei surisi. Oman lapsen kuolema, jokaisen äidin painajainen. Ajatus pusertaa rintaani, suru valtaa ruumiini, kyyneleet pyrkivät silmiini. Mahdotonta ajatella asiaa. En edes halua, eikä minun onneksi tarvitsekaan. Kuulen kolmen ihanan ja rakkaan poikani äänet tässä samalla. Esikoinen ja nelivuotias katselevat youtubesta videota, vauva jokeltee sängyssä juuri herättyään. Omat lapseni ovat onneksi tallessa ja turvassa. Omat aarteeni.

Kuikanpoikasen kuolema herätti etenkin nelivuotiaassa paljon kysymyksiä ja pohdintaa. Miksi lintu kelluu järvessä noin? Miksei se nouse? Niin, on kuollut. Se ei voi enää koskaan liikkua, eihän äiti? Ja kun on kuollut, ei koskaan enää elä. Näitä pohtiessaan pojan kasvoille nousi suru. Poikani suuret ruskeat nappisilmät ja niiden suru oli itselleni liikaa. Ei kulta, kuikanpoikanen ei enää koskaan liiku. Ei, se ei voi mennä enää äitinsä luokse. Se on jostain syystä kuollut. Eläimille käy välillä niin. Ja kyllä, se on todella surullista ja ikävää.

Perjantai-iltana seisoin yksin ulkona hämärässä. Aurinko oli jo laskenut, kuu paistoi pilviharson läpi. Hetken oli aivan hiljaista, sitten kuului kuikan ääni tyyneltä järveltä. Aluksi ääni oli tavallinen kuikan laulu. Sitten se kuulosti hetken siltä kuin kuikka olisi huhuillut jotakuta. Ja lopuksi ääni muuttui valittavaksi. Omassa mielessäni kuulin, miten kuikkaäiti itki kuolleen poikasensa löytyessä.


4 kommenttia:

  1. Nyt vasta tajusin tulla vastavierailulle blogiisi. :)
    Voi ei. :/ Varmasti eläimetkin surevat poikasen menetystä. Meinasi ihan itku päästä kun luin tuon viimeisen pätkän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että tulit. :) Itsellä muutama kyynel valuikin kuikan valitusta kuunnellessa.

      Poista
  2. Voi pientä :( Meillä lapset kovasti miettivät mitä mökin suloisille pikkupalleroille kuuluu. Kuinka normaalia myöhemmin kuoriutuneet pienet tavin poikaset oikein jaksavat? Luonnon ihmeitä on mukava seurata, vaikka joskus joutuu todistamaan ikäviäkin asioita. Osa elämää tosin sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luontoa ja eläimiä on tosiaan mukava seurata, mutta tällaiset tapaukset surettaa. Totta, että ovat osa elämää ja lapsille tekee kyllä hyvää nähdä tällainenkin puoli. Ja tämä tapaus herätti kyllä mielenkiintoisia ja antoisia keskusteluja lasten kanssa.

      Poista

Kaikki kommentit ilahduttavat ja vastaan niihin aina mahdollisimman pian.