Sivut

torstai 14. heinäkuuta 2016

Mummilaan autolla vai bussilla?

Eilen oli hyvin tervetullutta vaihtelua arkeen: Lähdettiin käymään lasten mummin luona Helsingissä. Mies meni koulutukseen, joten päästiin aamusta samalla kyydillä. Järkeilin reissun niin, että mies voi tiputtaa meidät matkan varrella jonnekin hyvään paikkaan, mistä päästään eteenpäin bussilla. Suunnittelin reitin valmiiksi, tarkistin aikataulun ja katsoin kartasta, miten päästään helpoiten pysäkiltä käveltyä äitini luo. Väsyneeseen mieleeni ei juolahtanut hetkeksikään, että helpointa olisi mennä loppumatkakin autolla. Onneksi äitini havahdutti ajattelemaan asiaa. En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa omalle ajattelemattomuudelle. Tietenkin autolla olisi helpoin mennä. Ei tarvitsisi purkaa lapsia ulos autosta ja yrittää viihdyttää vauvaa bussimatkan ajan.

Kotipaikkakunnallani ei kulje sisäisiä bussilinjoja, joten bussimatkustaminen on melko vierasta pojille. Ja koska se on vierasta ja erikoista, pojat haluaisivat tietenkin mahdollisuuksien mukaan matkustaa bussilla. Kahden vanhemman kanssa ollaan joitain kertoja käyty äitini luona junalla ja bussilla, mutta se ei ole ollut mitään herkkua. Yhden kanssa matka menee, mutta kaksi tekee siitä jo haastavamman. Saati sitten lähteä kolmen lapsen kanssa, joista nuorin on kolmekuinen vauva. Mielessä kummittelee edelleen bussimatka nelivuotiaan ollessa vauva: poika itki lähes koko bussimatkan ja lopulta takaosassa istuva nainen (humalassa kylläkin) alkoi huuttaa ja haukkua minua. Ihan kuin olisin nauttinut tilanteesta yhtään sen enempää!

Vauvan itku julkisissa kulkuneuvoissa (bussi, juna, metro, ratikka) on inhottavaa sekä itselle että kanssamatkustajille. Melkein inhottavinta se on kyllä itselle. Tai inhottavaa on aika laimea ilmaisu. Pahimmillaan se on hirveää, kamalaa ja helvetillistä. Jos vauva itkee bussissa, sitä ei ole kiva kuunnella, mutta ei siitä tule mikään kauhea olo - paitsi silloin, kun kyseessä on oma vauva. Tuskanhiki valuu pitkin selkää ja paniikki meinaa iskeä oikein kunnolla. Siinä tekee kaikkensa, että vauva lopettaisi itkemisen. Pienessä tilassa on kuitenkin mahdotonta lähteä hyssyttämään itkevää vauvaa kävellen, joten jos tutti, ruoka, sylittely, lepertely ym. ei auta, minkäs teet. Jokaisen, joka alkaa tällaisessa tilanteessa napisemaan ääneen itkusta, tulisi itse kokeilla hiljentää itkevä vauva. Ei ole aina helppoa, välillä mahdotonta. Valitettavasti.

Mietin eilen vielä aamulla, pitäisikö valita bussi. Siis mikähän mielenhäiriö taas iski? Lähinnä varmaan huono-omatunto, koska olin ehtinyt bussimatkan pojille jo luvata. Pelkkä ajatus bussista alkoi kuitenkin uuvuttaa, joten siitä luovuttiin, vanhempien poikien suureksi harmiksi. Se(kään) harmistus ei kylläkään kauaa kestänyt. Auto oli kaikille mieluisampi vaihtoehto.

Autolla kulkeminen ei ole itselleni koskaan ensimmäinen vaihtoehto, ellei mies aja. Jos voin valita, kävelen aina. Pelkäsin ajamista vuosikaudet, sillä pian ajokortin saamisen jälkeen jouduin ajamaan kotiin todella sakeassa lumipyryssä. Se oli niin pelottavaa, etten ajanut melkein kahteen vuoteen lainkaan. Jotenkin sain ajettua ajokoulun 2. vaiheen, mutta muuten en ajanut ollenkaan kuin muuten vasta kesällä 2012, jolloin ilmaantui sellainen pakko, ettei ollut vaihtoehtoja. Sen jälkeen en ole pelännyt ajamista, vaikkakaan en siitä myöskään nauti. Päästiin eilen kuitenkin hyvin perille ja itsetunto vahvistui: minä pystyn ajamaan autoa ja kuljettamaan lapsiani.

Auton ajaminen tai edes autossa istuminen vauvan kanssa ei ole aina kauhean helppoa, sillä vauvan itku on aina yhtä lamaannuttavaa. Miten sitä kuunnellessa pystyy ajamaan autoa? Vanhemmat lapset saivat jollain ihmeen keinolla pidettyä vauvan eilen sen verran hyvällä tuulella, ettei kovaäänisin itku alkanut ajaessani. Pientä kitinää kuului loppumatkan, mutta itku alkoi vasta, kun auto sammui. Oli uskomattoman huojentunut olo, ettei vauva kirkunut ajaessani. Ja kiitin kyllä seitsemän- ja nelivuotiasta useamman kerran.

Inhottavinta on aina silloin, kun vauva itkee autossa, eikä mikään auta. En pääse etupenkiltä niin vain taakse, eikä vauvan viihdyttäminen vanhemmilta pojiltakaan aina onnistu. Se ei ole tietenkään edes heidän velvollisuutensa, mikä on pidettävä aina mielessä, koska kun itse hermostuu huudosta, tulee helposti syyllistäneeksi varsinkin esikoista siitä, ettei tämä saa hiljennettyä vauvaa.

Kaikista pahin huuto syntyy aina silloin, kun ajetaan kotiin Verkkokaupasta Jätkäsaaresta. Poikkeuksetta Oopperatalon kohdalla olevissa valoissa odottaessa alkaa hysteerinen kirkuminen, mikä ei heti lopu. Siinä kohdassa ei ole mitään, mihin voisi pysähtyä ja vaihtaa paikkoja. Eikä kenenkään mieleen tule koskaan ajoissa, että takapenkillä pitäisi olla aikuinen kyseisellä matkalla.

Tuolla matkalla mietin aina, miten Helsingin keskustassa asuvat vauvaperheet liikkuvat. Kulkevatko omalla autolla ja tottuuko vauva siihen, että pitää pysähtyä vähän väliä liikennevaloihin? Vai kulkevatko he julkisilla tai kävellen? Monet palvelut on tietenkin niin lähellä, ettei niille matkoille tarvitsekaan autoa. Meidän vauva ei ole vielä ainakaan tottunut täysin siihen, että pysähdytään liikennevaloihin. Usein tulee itku tai vähintäänkin alkaa levoton kitinä.

Tiedän, että monet äidit kulkevat julkisilla pienten lasten kanssa. Miten he jaksavat? Mistä löytyy voimia jo muutenkin väsyneelle äidille lähteä esim. bussiin pienten lasten kanssa? Toisaalta ymmärrettävää, sillä jos haluaa päästä paikasta A paikkaan B, jollakin se matka on tehtävä. Jos ei ole autoa, julkiset on kyllä hyvä vaihtoehto. Pääkaupunkiseudulla (ainakin) on se loistava tilanne, että lastenvaunujen kanssa pääsee ilmaiseksi kulkemaan. Jos asuisin siellä, hyödyntäisin asiaa varmaan itsekin. Tai sitten jäisin nyhjäämään kotiin lasten kanssa. Mene ja tiedä.


Kerro ihmeessä omista kokemuksistasi. Miten pienten lasten kanssa on onnistunut kulkea omalla autolla tai julkisilla kulkuneuvoilla?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki kommentit ilahduttavat ja vastaan niihin aina mahdollisimman pian.