Sivut

maanantai 1. lokakuuta 2018

Identiteettikriisi - kotiäidistä täysipäiväiseksi opiskelijaksi



Kuten kesällä kerroin, viime kevään kova työ ja uurastus palkittiin, kun mut hyväksyttiin opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Aloitin lastentarhanopettajan opinnot, valmistun varhaiskasvatuksen opettajaksi - kiitos 1.9.2018 voimaan tulleen varhaiskasvatuslain. Tykkään kyllä tosta uudesta tittelistä vielä vanhaakin enemmän, on kuvaavampi ja arvostetummankin kuuloinen - ainakin omaan korvaan.

Vaikka olen opinnoista innoissani - ja vielä enemmän innoissani olen siitä, että tämä tutkinto saattaa joku päivä auttaa toteuttamaan vielä suuremman unelmani - niin kärsin tällä hetkellä aivan järkyttävän kauhean suurta identiteettikriisiä. Joudun liiankin monta kertaa päivän aikana miettimään, kuka mä olen.

Olin viimeiset 2,5 vuotta kotiäitinä. Hoidin kotia, lapsia, pyöritin arkea miehen ollessa töissä. Ja vaikka se olikin raskasta ja välillä sietämättömän yksinäistä, se oli myös antoisaa ja ikimuistoista aikaa. Oon niin onnellinen ja kiitollinen siitä, että mulla oli mahdollisuus olla niin kauan kotona. Että mun rakas mieheni omalta osaltaan mahdollisti sen, että sain olla lasten kanssa niin kauan kotona. Kuitenkin kotiäitinä vietetty aika jätti vei mennessään, jätti jälkensä. Veti mut mukanaan todella syvälle äitiyteen. Upposin niin syvälle, että tunsin kadottaneeni itseni sinne aivan täysin. Kokonaan, totaalisesti. Kenties lopullisesti? 

Ehkä se oli yksi syy, minkä vuoksi pääsykokeeseen lukeminen tuntui niin mahtavalta. Vaikka se oli stressaavaa aikaa (mikä ei olisi mun elämässä?), sain tehdä jotain mielekästä ja itseäni kiinnostavaa. Sain tehdä jotain itseäni varten. Ja tunsin itseni, ainakin hetken, voittajaksi kuullessani, että sain opiskelupaikan. Tuttuun tapaani stressasin tietenkin kaikesta ja vielä enemmästä ennen opiskelun alkamista. Yritin varautua kaikkeen, ottaa kaikesta mahdollisimman paljon etukäteen selvää. Järkätä, sopia, valmistella ja valmistautua. 

Kaikesta huolimatta en ollut pystynyt kuitenkaan varautumaan siihen, miten suuri muutos tää olikaan. Yhtäkkiä pitää jättää lapset päiväksi toisten aikuisten hoitoon, käydä itse imemässä uutta tietoa luennoilla, yrittää ehtiä lukea lisää uutta tietoa, hakea väsyneet lapset hoidosta, hoitaa sitten kotityöt (onneks mun ihana rakas auttaa kotihommissakin todella paljon), yrittää jossain välissä illalla lukea vielä vähän tai kirjoittaa jotain tehtävää lasten leikkiessä vieressä. Ja samalla pysyä edes jotenkuten järjissään tässä kaiken muutoksen keskellä.


 

Päivittäin siis tulee fiilis, että kuka mä oikein olen. Onko mulla joku yksi päärooli, onko ihmisellä? Vai paloillaanko me vaan eri roolien välillä. Kun vaikka rooleja olisi useita, eikö siellä taustalla ole joku paikallaanpysyvä, muuttumaton. Olenko se minä, todellinen minä? Äitinä oleminen on pitänyt niin vahvassa otteessaan, että on vaikea tunnistaa sitä omaa itseään. Mutta ehkä nyt, kun olen asian tiedostanut, uskallan antaa itselleni tilaa, edes vähän useammin ja vähän enemmän. Sillä nyt opiskelijana huomaan, että iloitsen taas useammista asioista. Ja kaiken kiireen ja lapsiperhearjen keskelläkin nautin todella opiskelusta, tämän oman alani. 


P.s. Identiteettikriisi näkyy myös sekoiluna ja sähläämisenä blogini parissa: Kesällä ajatus Kukkahattuäiti-blogin jatkamisesta ahdisti ja tuntui jopa mahdottomalta. Halusin pyristellä irti kaikesta mahdollisesta, mikä tuntui estävän olemasta muutakin kuin äiti. Mutta jos ollaan tarkkoja ja rehellisiä, olisin melkein samanlainen kukkahattuäiti myös ilman lapsiani. Stressaisin vähintään yhtä paljon, murehtisin ja sitä rataa. Kuvaavampi sana olisi silloin vain Kukkahattutäti.  

Äiti mä kuitenkin olen ja nyt yliopiston aloitettuani oon omasta roolistani äitinä ihan hirvittävän ylpeä ja iloinen. Ja se antaa myös pohjan, mihin peilata kasvatuksesta ja varhaiskasvatuksesta oppimaani. Ja... mulla on ollut tätä blogia, seuraajiani ja koko Kukkahattuäidin roolia ikävä. Nimi kuvaa mua, mutta ei rajaa mua, mun elämää ja ajatuksia. Jos siis vielä kerran kestätte mun sekoilut ja annatte mahdollisuuden jatkaa tätä blogia - ehkä mä pystyn pikkuhiljaa taas kirjoittaa,  massiivisesta writer's blockista huolimatta.


Kukkahattuäiti löytyy edelleen Facesta, hyppää mukaan matkaan.